Mr Britling pääsee selvyyteen II. Герберт Уэллс
asteli kömpelösti tulisijan luo.
"Enpä minä mitään", virkkoi hän välinpitämättömästi. "Minä kai tästä lähden hiukan sotilaaksi. Minä ajattelin… Tahtoisin mielelläni lähteä huomenna erään tuttavan miehen kanssa…"
Mr Britling näytti yhä edelleen pysyvän tilapäisessä asenteessaan.
"Se lienee ainoa, mitä nyt voi tehdä, pelkään minä", sanoi hän.
Hän kääntyi tuolissaan ja silmäili poikaansa. "Mitä sinä aiot tehdä?
Upseerikokelaaksiko?"
"En usko, että minusta olisi mihinkään upseerina. Minä en pidä käskyjen jakelemisesta toisille. Me ajattelimme liittyä Essexin rykmenttiin tavallisina sotamiehinä…"
Syntyi pieni vaitiolo. Sekä isä että poika olivat ajatelleet kohtauksen moneen kertaan edeltäkäsin, mutta nyt he huomasivat, etteivät voineetkaan käyttää niitä monia lauseparsia, jotka ajatuksissa olivat tuntuneet kaikkein tehokkaimmilta. Mr Britling! raaputteli poskeaan kynänvarrella. "Minä olen iloinen! siitä, että haluat lähteä, Hugh", sanoi hän.
"Minä en halua lähteä", sanoi Hugh, kädet syvällä taskuissaan. "Minä tahtoisin lähteä Cardinalin luo tekemään työtä. Mutta tähän hommaan on kaikkien käytävä käsiksi. Etkö sinäkin ole aina sanonut samaa?.. Se on samaa kuin murtovarkaan kiinniotto tai hullun koiran nujertaminen. Se on välttämätön terveydenhoidollinen toimenpide…"
"Sinua ei siis sotilaselämä vedä puoleensa?"
"Ei vähääkään. Sitä en tahdo sanoa, isä. Minusta koko juttu on sietämätön. Saksa näyttää minusta nyt raskaalta, kammottavalta likaiselta ainejoukolta, joka on langennut Belgiaan ja Ranskaan. Meidän on lapioitava tuo törky jälleen pois. Siinä kaikki…"
Hän esitti omasta aloitteestaan vielä muutamia huomautuksia, kun isä vaikeni.
"Näetkös, minä en saa nostetuksi itseeni mitään riemunryöppyä tämän asian johdosta", virkkoi hän. "Minun mielestäni on tuo ihmisten tappaminen tai itsensä tapattaminen kerta kaikkiaan inhoittavaa… Minä otaksun, että osakseni tulee harjoittelu, asioilla juoksu, maantiemarssit ja täällä Englannissa vetelehtiminen…"
"Sinä tuskin pääset lähtemään sotanäyttämölle ennenkuin kahden vuoden kuluttua", sanoi mr Britling ikäänkuin olisi asiaa pahoitellut.
Jotakin epäröinnin tapaista näkyi Hugh'n katseessa. "Luultavasti en", lausui hän.
"Silloin täytyy asian jo olla selvä – oli miten oli", lisäsi mr
Britling ilmaisten todelliset tunteensa.
"Niinpä minä olen auttamassa vain äärimäisellä liepeellä", vahvisti Hugh, mutta hänen olemuksessaan tuntui yhä jonkinlaista pidättyväisyyttä…
Vaitiolo tuntui päättävän asian teoreettisen puolen käsittelyn. "Missä aiot ilmoittautua?" kysyi mr Britling siirtyen käytännöllisiin yksityiskohtiin.
Marnen taistelu muuttui Aisnen taisteluksi sodan laajat laineet vyöryivät luodetta kohti, kunne brittiläiset taas olivat Belgiassa, epäonnistuivat yrittäessään saartaa Meniniä ja sitten puolustivat Ypresiä. Elokuisista yllätyksistä ja säikähdyksistä siirryttiin syyskuisen voiton ylpeyden välityksellä nyt jo unhottuneisiin mielialoihin, ja mr Britlingin tunto siitä, että tämä sota oli kaikkia muita sotia suurenmoisempi, tärkeämpi ja pitkä-aikaisempi, kävi yhä varmemmaksi. Sodan synnyttämä tunne oli yhä vähemmän ahdinkotilan tunnetta ja yhä enemmän tunnetta siitä, että elettiin uusissa olosuhteissa. Se ei ollutkaan, kuten aluksi näytti, ihmiskunnan erään elämänvaiheen päätös ja toisen alku, vaan vaihe sinänsä. Se oli uusi elämänmuoto. Ja kumminkaan hän ei voinut puolestaan päästä sitä todella koskettamaan muuten kuin kynällään. Ainoastaan kirjoituspöytänsä ääressä ja varsinkin yön aikaan hän tunsi ristiriidan läheisenä, valtavana. Mutta yhä edelleen hän halusi päästä ottamaan osaa henkilökohtaisemmin ja ruumiillisemmin.
Hugh tuli kotona käymään eräänä lokakuun päivänä puettuna huonostisopivaan univormuun; hän näytti jo karkeasyisemmältä, ja syysaurinko oli paahtanut hänen nenänsä punertavaksi. Hän sanoi että elämä oli ankaraa, mutta vaikutti erinomaisen edullisesti hänen hyvinvointiinsa; kenties olikin tarkoitus, että ihmisen tulee tehdä työtä, kunnes väsymyksestä vaipuu uneen, että hänen pitää paastota kymmenen tai kaksitoista tuntia ja sitten syödä kuin susi. Hän oli alkanut mieltyä "Woodbine" – savukkeihin ja erääseen väkevään kivennäisveteen, jota nimitettiin "monstersiksi". Hän pelkäsi ylennystä; hän tunsi, ettei voisi koskaan asettua niin paljon muita kuolevaisia korkeammalle kuin korpraalin välttämättä täytyy olla. Hän yritti yhä edelleen lukea hiukan kemiaa ja kristallografiaa, mutta se ei soveltunut sotilaselämään. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka koulutuksen alainen rekryytti saa olla vapaana, oli miellyttävämpää torkuskella, kirjoitella kalikkavärsyjä ja piirustella oman plutoonan miehiä esittäviä pilakuvia. Kun sukulaiset tiedustelivat mitä hän mieluimmin haluaisi saada, pyysi hän suurta ruoka-arkkua, sellaista kuin hänellä oli tavannut olla koulussa, vain "paljon suurempaa", ja isoa hyönteispulveritölkkiä. Sen piti kelvata isojenkin täiden tappamiseen…
Hänen mentyään kävi mr Britlingistä kerrassaan sietämättömäksi, ettei saanut henkilökohtaisesti ottaa osaa kansakunnan fyysillisiin ponnistuksiin. Hän tahtoi "päästä itse samaan löylyyn". Hänelle oli selvinnyt, että vapaaehtoinen liike oli toivotonta. Itsepintaisesti vastustettuaan kaikkea vapaaehtoista liikettä sotaministeristö oli päättänyt sen hyväksyä muodossa, joka teki sen naurettavaksi. Vapaaehtoisilla ei saanut olla upseereja eikä aseita, jotka olisivat vähimmässäkään määrässä muistuttaneet vakinaisten joukkojen upseereja ja varustuksia, niin että saksalaiset, jos he sattuisivat hyökkäämään maahan, jo peninkulmien päähän huomaisivat kenen kanssa ovat tekemisissä. Wilkinsin aatetta, jonka mukaan koko kansakunta oli merkittävä luetteloihin ja erikoisiin listoihin ja varustettava ulkonaisilla tuntomerkeillä, jotka ilmaisivat kunkin kelpoisuutta, hänen haavettaan, jonka mukaan jokaisen oli asetuttava paikalleen suuressa vapaaehtoisessa kansallisessa ponnistuksessa, käsiteltiin lapsellisena unelmana, joka oli syntynyt inhimillisistä tyypeistä typerimmän, romaanikirjailijain, aivoissa. Punch teki hänestä suhteellisen hienotunteista pilaa: hänet kuvattiin – päässään mitä ihmeellisin, oman mallin mukaan valmistettu, kolmikolkkainen hattu – piirustamassa kolmikolkkahattuja kenelle hyvänsä. Monet nimettömät kirjeet pyysivät Wilkinsiä "pitämään suunsa kiinni" ja häntä kehoitettiin sekä julkisesti että yksityisesti "jättämään asiat Kitchenerin hoidettaviksi". Siihen aikaan katsottiin hyvin yleisesti isänmaanystävän tehneen mitä hänen pitikin, jos hän äänekkäästi ja selvästi huusi ilmoille tuon kehoituksen "jättäkää asiat Kitchenerin hoidettaviksi", ja heti senjälkeen lähti teatteriin, virralle tai automobiiliretkelle. Oli yleisenä vakaumuksena, että se, joka tahtoi ruveta vapaaehtoiseksi, kun voi aivan vaatimattomasti olla mitään tekemättä, oli jollain hämärällä tavalla jonkinlainen petturi…
Tuo seikka oli hälventänyt mr Britlingin vapaaehtoisuushoureet. Sen sijaan hänet käytettiin valalla lain määräämään tapaan ja varustettiin ylimääräisen konstaapelin tunnusmerkeillä. Ylimääräisen konstaapelin tehtävänä oli etupäässä olla ymmärtämättä mitä sotilaallisessa piirissä tapahtui ja muuten toimittaa mahdollisesti uhattujen kohtain vartioinnissa mitä käskettiin. Hänen tuli sitäpaitsi olla käytettävissä siinä tapauksessa, että sattuisi sisäisiä levottomuuksia. Mr Britling varustettiin ryhmysauvalla ja lähetettiin vartioimaan eräitä salaojia, siltoja ja kahlaamoja Matching's Easyn luoteispuolella olevissa mäkisissä seuduissa. Hänelle ei milloinkaan oikein selvinnyt, mitä hänen pitäisi tehdä, jos tapaisi automobiilin täynnä aseistettuja vihollisia, jotka olivat miinoittamassa sellaista salaojaa tai kavalasti syventämässä jotakin strateegisessa suhteessa tärkeätä kahlaamoa. Hän otaksui alkavansa joko keskustella heidän kanssaan tai kurittaa heitä ryhmysauvallaan tai kenties kumpaakin yht'aikaa. Mutta koska hän itse asiassa ei hetkeäkään epäillyt, että yksikään inhimillinen olento kävisi