Mr Britling pääsee selvyyteen II. Герберт Уэллс
ryhtymään hänen kanssaan taistelemaan saaliista, niin hän sen masensi ja ajoi pakoon sähkötaskulampullaan…
Harhaillessaan ympäri seutua Essexin avaran taivaankannen alla tai nojatessaan johonkin aitaan tai unisena istuessaan jollakin veräjällä tai tuulen ja sateen suojassa heinäpielesten ja katosten alla oli hänellä hyvää aikaa mietiskellä. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat yhä syvemmälle sodan aiheuttaman ensimäisen vaikutelman läpi. Hän ei nyt enää ajatellut, mikä oli oikeata mikä väärää tässä erikoisessa yhteentörmäyksessä, vaan mietti niitä ihmiskunnassa piileviä syvempiä voimia, jotka tekivät sodan mahdolliseksi. Hän ei enää suunnitellut teräväjärkisiä sopimuksia, liittoja valtioiden välillä, vaan tutki sensijaan pahan välttämättömyyden ja ihmissydämen ajateltavissa olevan muuttuvaisuuden syvällisempiä ongelmia. Ja sade lankesi hänen ylitsensä ja orjantappuranpiikit pistelivät häntä ja märät, pehmoiset niityt kieltäytyivät suomasta tukea hänen askeleillensa vajoten niitten alla – ja pensasaitojen ja ojien pienestä pimeästä maailmasta kuului sähinää ja huutoja: siellä paettiin ja ajettiin takaa, surmattiin ja jouduttiin surman suuhun.
Eräänä huhtikuun yönä häntä oudostutti fasaanien levottomuus ja kaukaa kuuluva koiranhaukunta, ja sitten hän suureksi ihmeekseen kuuli ikäänkuin etäisen ilotulituksen kohinan ja näki ylhäällä ilmassa, kaukana idässä jotakin eriskummallisen keltaisen täytekynän kaltaista, jota aika-ajoin valaisi valonheittäjän värähtelevä juova ja joka kiiti kiukkuista vauhtia eteenpäin. Hierottuaan silmiään ja katsottuaan uudelleen hän ymmärsi katselevansa zeppeliniä – zeppeliniä, joka lensi Essexin yli Lontoota kohti.
Mr Britlingin yrittäessä tyydyttää velvollisuudentuntoansa ylimääräisen konstaapelin jokapäiväisellä säännöllisellä toiminnalla teki mrs Britling tarmokkaasti työtä seuraamalla eräitä opetuskursseja ja laittautuen päteväksi punaisen ristin töihin. Lokakuun alkupuolella tuli sitten saksalaisten suuri hyökkäys Antwerpenia ja merta kohti, suuri hyökkäys, jonka tarkoituksena ilmeisesti oli Calais'hen pääseminen ja joka ajoi edellään joukottain flanderilaisia pakolaisia. Kaikkien kansanluokkain jäseniä pyrki pakenemaan Antwerpenistä Hollantiin ja Englantiin, ja myöhemmin ilmeni Flanderissa ja Pao de Calais'ssa suunnaton väestön väheneminen. Tämä virta hakeutui Englannin itäisiin ja eteläisiin osiin, erityisesti Lontooseen, ja tuota pikaa perustetut järjestöt jakoivat sen nopeasti kunnallisille komiteoille, joista kukin otti osansa pakolaisia, vuokrasi ja kalusti huoneita aivan varattomille ja auttoi varakkaat saamaan hyviä asuntoja. Matching's Easyn komitealla oli huoneita kuudellekymmenelle hengelle, ja sen haltuun uskottiin kirjava, kolmekymmentä yksilöä käsittävä joukko, osa pienen, Ostendesta pois pujahtaneen höyryaluksen lastia. Siihen kuului kaksi flaamilaista talonpoikaisperhettä ja muut olivat Antwerpenistä paennutta keskisäädyn väkeä. Heidät kuljetettiin asemalta Claveringsiin ja jaettiin siellä lady Homartynin ja hänen talonhoitajansa johdolla niiden kesken, jotka olivat valmiit ottamaan heitä vastaan. Tulevain isäntien kesken syntyi melkein kilpailua, kaikki olivat iloisia "saadessaan tehdä jotakin" ja innokkaita osoittamaan näille belgialaisille, mitä Englannissa ajateltiin heidän urhoollisesta pikku maastansa. Mr Britling oli ylpeä saadessaan johdattaa vieraanvaraiseen Dower House'iin erään hra Van der Pant'in, siron, pienen, parrakkaan miehen, joka oli puettu mustaan hännystakkiin, mustaan, kovaan vilttihattuun ja villaiseen kaulahuiviin ja jolla oli mukanaan suuri selkäreppu sekä selvästi ulkomaalaisrotuinen polkupyörä. Mr Van der Pant oli pelastautunut Antwerpenistä yhdennellätoista hetkellä, oli pahoin vilustunut ja, mikäli saattoi päättää, kadottanut vaimonsa ja perheensä siinä häläkässä; hänellä oli paljon puhuttavaa mr Britlingille ja puhumisinnossaan jäi häneltä huomaamatta, että vaikka mr Britling ymmärsikin ranskaa varsin hyvin, ei hän ymmärtänyt sitä kovin nopeasti.
Sinä iltana Dower House'issa syöty päivällinen merkitsi selvästi uutta askelta eteenpäin mitä tulee edistyvän suuren sodan ja Matching's Easyn vanhojen tottumusten ja vanhan turvallisuuden välisiin suhteisiin. Sota oli tosiaankin täyttänyt jokaisen mielen, niin että se alusta alkaen teki kaikki muut keskusteluaiheet mahdottomiksi. Se oli temmannut hra Heinrichin Saksaan, Teddyn Lontooseen ja Hugh'n Colchesteriin, se oli sitonut nauhan mr Britlingin käsivarteen ja karkoittanut hänet ulos öiseen aikaan, se oli tuottanut mrs Britlingille erinäisiä todistuksia ja keskeyttänyt mr Lawrence Carmine'in tiheät luonakäynnit ja juttuhetket. Mutta tätä ennen ei ollut syntynyt mitään suoranaista kosketusta Matching's Easyn elämän ja rintamalla käynnissä olevan julman kuula-, granaatti- ja pistinleikin välille. Nyt sitävastoin kehiteltiin Dower House'issa ihmeellisiä englantilais-ranskalaisia sekakieliä, ja vilkas vieras oli heille kertomassa – toisinaan ymmärrettiin täysin mitä hän sanoi, toisinaan taas käsitys oli hämärää – miehistä, joita oli revitty kappaleiksi hänen nähtensä, inhimillisten olentojen ruumiinosista, joita oli pitkin katuja – jonkinlainen epävarmuus vallitsi siihen nähden, mitä omoplate d'une femme merkitsi, kunnes toinen pikkupojista aukaisi sanakirjan ja ilmoitti, että se on naisen lapaluu – verilammikoista, joita oli kaikkialla ja paosta pimeyteen.
Mr Van der Pant oli hoitanut dynamokoneita Antwerpenin voima-asemalla, hän oli pitänyt sähköjohtoja "eleillä" sekasorron aikana ja oli pysynyt paikallaan, kunnes saksalaisten järeät granaatit olivat repineet johdot rikki ja tehneet hänen dynamonsa käyttökelvottomiksi. Hän loi eloisia pikku kuvia pommituksen melskeestä, kuolleista, joita makasi pitkänään siellä täällä avoimilla paikoilla, saksalaisten epäonnistuneista yrityksistä päästä tykeillään osumaan siihen venesiltaan, jota pitkin puolustajaan ja pakolaisten suuri enemmistö pelastui. Hän veti esiin pienen Antwerpenia esittävän matkailijakartan ja teki siihen merkkejä lyijykynällään. "Obus – no, miten te niitä nyt nimitättekään? – niin, granaatteja putoili tuonne ja tuonne ja tuonne." Tuosta hän oli paennut bécane'illaan ja sitten tuota tietä, noin. Hän oli ottanut pyssyn joukkoonsa ja piilottanut sen muutamain maanmiestensä pyssyjen mukana erääseen taloon Zeebrüggeen. Satamassa hän oli tavannut epäilyttävän höyryaluksen, jonka kapteeni päätti kiristää äärimäisen suuren summan jokaiselta mukaansa Lontoossa ottamaltaan pakolaiselta. Päästyään vihdoin laivaan ja lähtemään he havaitsivat, ettei laivalla ollut ollenkaan muonaa, lukuunottamatta muutamain belgialaisten sotilaiden kovia korppu-annoksia. Ne oli jaettu tasan niinkuin lautalle pelastuneiden haaksirikkoisten kesken… La mer oli ollut calme, jumalan kiitos. He olivat pumpanneet koko yön; hänkin oli ollut mukana siinä työssä. Mutta mr Van der Pant toivoi vielä saavansa tilaisuuden ottaa laivan kapteenin tilille.
Mr Van der Pant oli ollut usein zeppelinejä ampumassa. Kun zeppelinejä saapui Antwerpeniin kapusivat kaikki katolle ja ammuskelivat niitä. Hän halveksi zeppelinejä. Hän teki ivallisen eleen ilmaistakseen mitä niistä ajatteli. Ne eivät voineet saada mitään aikaan, elleivät laskeutuneet alas, ja jos laskeutuivat, niin niihin voitiin osua. Eräs, joka uskalsi alas, oli ammuttu seulaksi; sen oli täytynyt heittää kaikki pomminsa – onneksi ne putosivat avoimelle kentälle – voidakseen vahingoittuneena päästä pakoon. Oli järjetöntä englantilaisten lehtien tapaan väittää, että ne ottivat osaa ratkaisevaan pommitukseen. Ei ainoatakaan zeppeliniä… Niin hän jutteli, ja englantilainen perhekunta kuunteli, ymmärsi minkä ymmärsi ja vastaili ja kyseli englantilaisvoittoisella ranskallaan. Siinä oli mies, joka vain muutamia päiviä sitten oli ohjaillut polkupyöräänsä pitkin Antwerpenin katuja vältellen granaattien kaivamia kuoppia, verilätäköitä ja irtirepeytyneitä naisten käsivarsia ja lapaluita. Hän oli nähnyt ilmilieskassa palavia taloja, jotka granaattituli oli sytyttänyt, ja kerran oli räjähtävä granaatti eräässä kadunkulmassa heittänyt hänet polkupyörän seljästä… Nuo asiat eivät olleet ainoastaan meidän maanosassamme tapahtuneita, vaan pöydässämme istui eräs, joka oli ne itse kokenut.
Hän kertoi kaamean tarinan sairaasta naishenkilöstä, joka oli vuoteenomana appartement'issaan ja jonka mies meni parvekkeelle katselemaan zeppelinejä. Kuului tiheitä laukauksia. Aika-ajoin mies kääntyi huoneeseen kertomaan vaimolleen näkemiänsä, mutta hetkisen kuluttua hän vaikeni eikä enää liikahtanutkaan. Vaimo huusi häntä, huusi vielä kerran! Pelästyksissään hän vaivoin kohosi istualleen ja katsoi ikkunasta. Aluksi hän oli liian hämmennyksissä voidakseen tajuta mitä oli tapahtunut. Mies riippui parvekkeen