Suomalaisen teatterin historia II. Aspelin-Haapkylä Eliel
lempeänä vapauttajana kärsivän luokse. Jo kevättalvella 1871 oli Kivi tuotu Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja kesäkuun alusta Lapvikin hulluinhuoneessa. Sieltä hän uuden vuoden alussa parantumattomana toimitettiin kotiseudulleen, missä hän eli viimeisen aikansa Albert veljensä mökissä Tuusulan järven rannalla. Kun veli vuoden viimeisenä päivänä toi kuolinsanoman Helsinkiin, herätti se syvää liikutusta runoilijan ystävissä ja ihailijoissa, joiden luku silloin ei kumminkaan ollut suuri.10 Uuden vuoden yönä Fredr. Cygnaeus kirjotti Morgonbladetiin "hyvästijätön", joka alkoi seuraavin sanoin:
"Onnellisimpien suloisin toivo on saada kauvan elää maan päällä; onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne jotka toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."
"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään kovin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen."
"Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme syntynyt." – Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko, parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle. Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, E. A. Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitse kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen, jalon runoilijaotsan, mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck olivat kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien keskelle arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli yksinkertainen ylioppilaskvartetti), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka. Siunauksen toimitti pitäjän iäkäs rovasti C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti tri J. V. Calamnius, ja laulajat lauloivat Paavo Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu, Synnyinmaasi helmaan!"
Jotenkin samaan aikaan kun kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras jollei kokonaan tuntematon. Fil. kand. Rafael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit ja sen ensi-ilta oli ilmotettu 13 p: ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa, että tämä suorittaisi välin tekijän tai hänen edusmiehensä kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut asianomaisilta pyytänyt kääntämislupaa, vaan päin vastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Näin ollen Bergbom mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "protestin" eli vastalauseen:
"Kaupungin sanomissa ilmotetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven 'Karkurit' näyttämöä varten mukailtuna ja käännettynä."
"Min paljo kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut."
"Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin johtokunnan rahallisen neuvokkuuden ('finansiell förslagenhet') ja runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi elää surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista näistä seikoista."
"Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä edukseen. Niinkuin tiedetään sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja taiteilijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuoden säädytkin anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lainvoimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia – näiden valvoja on yleinen mielipide ja sen edessä allekirjottanut sekä runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen omistusoikeutta."
Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa Herzberg ja Bergbom kertoivat mitä heidän välillään oli tapahtunut. Edellinen väitti lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan tekijää, ei suinkaan tarkottaneen sitä että hän kieltäysi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom muka sanonut ei tahtovansa keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut vetäynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä piti teatterin johtokuntaakin velvollisena vastaamaan draaman näyttelemisestä, sekä että hän – mikä oli pääasia – oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen (29/12) julkaisi H. D. tiedon, että Ruotsalaisen teatterin johtokunta – konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja asessori F. Krogius – olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa loukkaavana. Tositeossa Bergbom sai haasteen aikoja myöhemmin, palattuansa Viipurin ja Pietarin matkaltaan.
Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).11 Sittemmin käsiteltiin asiaa 11/2, 11/3 ja vihdoin 1/4, jolloin oikeus julisti päätöksensä, tuomiten Bergbomin herjauksesta (smädelse) 700 markan sakkoihin.
Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon vain sanottu, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä että teatteri ei aikonut korvata tekijää vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli mol. oik. kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus – kantajan vastustuksista huolimatta – suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se seikka että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut
Sen jälkeen kun tämä luku jo oli valmiiksi kirjotettu, sain rva A. af Heurliniltä kirjeen, jossa Emilie Bergbom kertoo näistä samoista asioista. Mainittuaan ruotsalaisen teatterinjohtokunnan haasteen Kaarlolle, josta puhutaan alempana, hän jatkaa: "Ajatteles, teatterinjohtokunta tahtoo aivan yksinkertaisesti saada hänet kuritushuoneeseen! Ja keskellä tätä taistelua tulee sanoma, että Kivi on päättänyt raskaan kamppauksensa! Uuden vuoden aattona aamupäivällä veli tuli meille tuodakseen Kaarlolle ilosanoman. Kun hän sai kuulla, että Kaarlo oli poissa [Viipurin matkalla], kysyi hän minua, sanoi veljensä kuolleen ja tahtovansa, että Kaarlo määräisi hautauspäivän y.m. Minäkään en ollut kotona, mutta kun Ossian, joka istui ja kirjotti Kaarlon huoneessa, kuuli tämän, aavisti hän kohta että kysymys oli Kivestä, astui ulos ja sai tietää että niin oli laita. Ossian vei Stenvallin Morgonbladetin toimituspaikkaan, jossa Forssell ja Hagman määräsivät maahanpanijaiset lauantaiksi ja antoivat rahaa niitä varten. Eikö ole ihmeellistä että Kiven hautajaiset kustannetaan niillä rahoilla, jotka Kaarlo sai teatterilta, tältä teatterilta, joka hänen eläessään ei ojentanut hänelle oljenkorttakaan! Rauha hänen tomulleen ja Jumalan kiitos että hänen levoton henkensä on taistellut loppuun! – En muista olenko kertonut Teille, että veli muutamia viikkoja sitten oli Kaarlon luona ja kertoi, että pitäjä nyt oli korottanut avunannon 50 penniksi päivässä. [Eliel] Aspelin kävi siellä, ennenkuin hän kirjotti esitelmänsä [A. Kivestä Porthaninjuhlassa 1872] ja hänen matkansa vaikutti tämän. 'Kun herrat Helsingistä käyvät häntä katsomassa', niin pitäjäläiset pitivät häpeänä antaa ainoastaan 100 markkaa vuodessa."
"Krogius kertoi", kirjottaa Emilie, "että Kiseleff oli ollut asiaa vastaan, 'välttääkseen rettelöitä', mutta hän ja Estlander tekevät kaikki 'jotta Kaarlo leimataan herjaajaksi'!"