Artturi Berkow. E. Werner
enkä oikeastaan ymmärräkkään, minkä vuoksi isä on tahtonut meidät tänne. Minä kuolen ikävään tässä erämaassa.
Sanat todistivat todellakin sangen suurta tyytymättömyyttä, mutta ne lausuttiin yhtähyvin semmoisen pilatun lempilapsen äänellä, joka on tottunut aina ja joka tilassa noudattamaan juoniaan, ja joka katsoo loukkaukseksi paljaan pyynnön jostakin asiasta, mikä ei ole oikein mieluinen. Mutta jotakin lienee tapahtunut, mikä oli isää niin kovin suututtanut, ettei tällä kertaa kuten tavallisesti hillittänyt mieltänsä. Hän nykäytti hartioitaan.
– Olen nyt kerta niin hyvästi tottunut näkemään ja kuulemaan, että olet ikävystynyt joka paikkaan ja kaikkiin ihmisiin, sillä aikaa kuin minä saan kantaa koko kuorman ja kaikki huolet. Nyt varsinkin myrsky rajuaa joka suunnalta. Tuhlauksesi pääkaupungissa alkoi jo käydä yli minunkin varani; Windegin vapauttaminen hänen velkasitoumuksistaan on vaatinut suuria uhrauksia, ja täällä sitte kohtaan kiusoja ja vastuksia loppumatta. Tänä aamuna olen puhutellut tirehtööriä ja yli-inspehtooria, enkä ole muuta kuullut kuin valituksia, alituisia valituksia: suuria korjauksia aukossa, työpalkkain korotusta – uutta ilmanjohtoa – hullutuksia! Aivan kuin minulla nyt olisi aikaa ja rahaa niihin!
Artturi kuulteli ihan huoletonna mistään. Jos hänen kasvoissaan joku mielen ilmaus oli havaittavana, niin se oli toivo, että isä menisi tiehensä; mutta tämäpä ei tehnytkään niin, vaan alkoi kiivaasti astua edes takaisin huoneessa.
– Luotapa hoitajiin ja niiden kertomuksiin! Nyt on puoli vuotta siitä kun kävin täällä, ja kaikki on nurin narin. Nyt puhutaan täällä väestön kapinallisesta mielialasta, arveluttavista oireista, uhkaavista vaaroista, juurikuin heillä ei olisi valtaa vetää ohjia niin piukalle kuin mahdollista. Etenkin mainitaan erästä Hartosta ensimmäiseksi yllyttäjäksi; häntä toverinsa pitänevät jonkinlaisena uutena Messiaksena, joka nostaa kaikki tehtaat minua vastaan, ja kun kysyn minkä tähden Herran nimessä he eivät ole jo ammoin aikoja ajaneet miestä tiehensä, niin mitä saan vastaukseksi? – Sitä ei uskallettu! Hän ei ole tähän asti työn suhteen ansainnut mitään moitetta ja kumppalinsa olivat muka rajattomalla jumaloituksella häneen kiintyneet. Kapina syntyisi tehtaissa, jos hänelle otollisitta syitä ero annettaisin. Olen rohjennut vastata herroille, että he kaikkityyni ovat arkoja jäneksiä, ja että minä nyt tulen käymään asiaan käsiksi. Purnut olkoot semmoisinaan ja työpalkoissa ei tehdä pienintäkään muutosta. Pieninkin uppiniskaisuus rangaistaan kovasti ja kapinan nostajan minä itse ajan pois ja sen teen tänä päivänä.
– Sitä et voi tehdä, isä! sanoi Artturi yhtäkkiä, puoleksi istuelleen nousten.
Berkow seisahtui hölmistyneenä.
– Minkä tähden en?
– Sentähden että se oli juuri Hartonen, joka pidätti hevosemme ja siten pelasti meidät varmasta kuolemasta.
Berkowin suusta äänähti tukahdettu suuttumus.
– Kova onni, kun se piti olla juuri se ihminen! No niin, sitte tietysti ei käy häntä tuohon paikkaan pois ajaminen; täytyy odottaa tilaisuutta. Muuten, Artturi, jatkoi hän synkeästi katsoen poikansa puoleen, se oli harmittava asia, että vasta vieraiden ihmisten kautta sain kuulla sen onnettomuuden; et katsonut vaivaa maksavaksi, kirjoittaa minulle joku sana asiasta.
Mitä varten sen olisin tehnyt? Nuori mies nojasi päätänsä kättä vasten. Kaikkihan kävi onnellisesti ja paitsi sitä täällä on oltu tappaa meidät surkutuksen osoituksilla, onnen toivotuksilla, kysymyksillä ja puheilla asiasta. En pidä henkeäni sen arvoisena, että tarvitsee pitää semmoista elämää pelastuksestamme.
– Niinkö sanot? sanoi isä, katsoen poikaansa terävästi silmiin. Minä luulin naineesi päivää ennen onnettomuutta!
Artturi ei vastannut mitään, kohotti vaan olkapäitään. Berkow katseli uteliaasti häntä kasvoihin.
– Koska sattumoisiin olemme yhtyneet tähän aineesen – niin mikä on vaimosi ja sinun välillä haittana? kysyi hän yhtäkkiä ja suoraan.
– Minun ja vaimoni välilläkö? toisti Artturi, ikäänkuin tarviten miettiä, kenestä puhe oikeastaan olikaan.
– Niin, teidän välillänne. Luulin tapaavani täällä nuoren, kuherrusviikkojaan viettävän avioparin, ja nyt kohtaan täällä suhteita, joita pääkaupungissa en tosiaankaan voinut uneksiakaan. Sinä ratsastat ympäristössä yksinäsi, hän ajaa taas toisia matkoja yksinään; ei kumpikaan teistä käy toisensa huoneessa. Te kartatte toisianne tahallanne, ja kun joskus tapaatte toisianne, niin ei sanaakaan vaiheteta – mitä tämä kaikki merkitsee?
Nuori mies oli noussut jaloilleen ja seisoi nyt isäänsä vastatusten, muuttamatta kuitenkaan uneliasta käytöstänsä.
– Kummasti tarkka tieto sinulla onkin, isä, asioista, jota tietoa tuskin olet voinut saada sen puolen tunnin ajalla, minkä eilen illalla olimme yksissä. Oletko urkkinut palvelijoilta?
– Artturi! Berkow yritti kovuudella puhuttelemaan poikaansa, mutta tavallinen velttoperäisyytensä poikaa kohtaan vaikutti sen, että hän tälläkin kertaa jätti nuhtelematta hänen sopimatonta käytöstänsä.
– Näyttää niinkuin täällä ei vielä olisi totuttu ylhäisten tapoihin, jatkoi Artturi huolettomasti. Siinä kohden olemme juurta jaksain ylimyksellisiä, ja eikös, isä, kaikki mikä on ylimyksellistä ole hyvin mieleistäsi?
– Älä laske leikkiä! vastasi Berkow kärtyisesti.
Onko se myös sinun luvallasi, että vaimosi julkenee laiminlyödä sinut tavalla, joka jo on puheen aineena koko tiennossa?
– Ainakin annan hänelle luvan tehdä saman, minkä pidätän itselleni.
Berkow kavahti tuolilta seisaalle.
– Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet —
– En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi. Ainakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä myöntymään.
Punastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:
– Mitä – mitä se on?
Artturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän elvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.
– Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen häviöön saattanut?
– Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa, halunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan myöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.
– Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei siis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa mitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?
Berkow nauroi vastenmielisesti.
– Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut? Mutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen loi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut silmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt poikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen kasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän kumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.
Hetkisen äänettömänä oltua Artturi otti aineen uudelleen puheiksi.
– Tiedäthän, ettei minulla koskaan ollut halua naida, vaan että ainoastaan myönnyin alinomaisiin muistutuksiisi. Eugenia Windegistä huolin yhtä vähän kuin kaikista muista; enhän tuntenutkaan Eugeniata; mutta hän ei ollut ainoa, joka mielellään olisi uhrannut vanhan nimensä kunniaa, rikkautta voittaakseen; niinpä minäkin käsitin hänen ja hänen isänsä suostumuksen. Et ole nähnyt hyväksi ilmoittaa minulle, mitä ennen kosimistani tapahtui ja mitä sitte seurasi; vasta Eugenian suusta olen saanut kuulla minkälaista kauppaa olet meistä molemmista tehnyt. Sen asian nyt