Artturi Berkow. E. Werner
jos eivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi tultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa; rahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden kanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa sydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan! sillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta, joka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa hänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä kuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui, kaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä minusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä, luvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet vaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja opettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä takaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte muuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt – miltei tuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota pikaa loi pois tämän hentomielisyyden. – Noh, sepä nyt minulle on sama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte, erittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon jurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle parisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä hänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.
– Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa vennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!
Keskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi onneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä astui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija sisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.
– Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli – Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun piti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.
– Minuako?
– Olliako?
Näin äännähtivät yhtäläisellä kummastuksella purnumestari ja sen poika, ja Martta silmäili yhtäläisellä kummastuksella palvelijata, joka ei mistään milläänkään jatkoi:
– Tottapa, Hartonen, teidän ja tirehtöörin välillä on jotakin ollut. Hän tuli varhain aamulla armollisen rouvan luokse, joka muuten ei huoli herrain asioista mitään, ja minä lähetettiin hetikohta pikaisesti tänne, vaikka minulla tänäpänä on yltäkyllin siellä tekemistä. Kaikki tehtaan herrat ovat päivälliselle kutsutut, ja kaupungistakin tulee, tiesi mitä kaikkea herrasväkeä – mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään aikaa viipyä. Tulettehan säntilleen? – Kello 7 aikana, iltapäivällä.
Miehellä näyttikin olevan kiire; hän nyökäytti tuota pikaa jäähyväiset läsnä oleville ja meni.
– Kas tuossa se nyt on! sanoi purnumestari. Nyt vallasväki siellä jo tietää mielettömän kieltosi. Ajattelepas nyt, miten asiasi heille selvität.
– Aiotko mennä Olli? kysyi Martta, joka tähän asti oli seisonut ääneti, yhtäkkiä reippaasti ja kiinteällä äänellä.
– Mitä ajattelet, tyttö? marisi purnumestari. Pitäisikö mielestäsi hänen vielä kieltäytyä menemästä, kun armollinen rouva vasituisesti käskettää häntä? Kyllä maarian hän ja sinä sen voisitte tehdä.
Martta ei huomannut näitä sanoja, hän läheni orpanaansa ja laski kätensä hänen olalleen.
– Aiotko mennä? kysyi hän hiljaa.
Olli seisoi vaan ja katsoi synkeästi lattiaan, ikäänkuin taistellen itsensä kanssa; yhtäkkiä keikautti hän päänsä taapäin, sanoen:
– Tottapa menen! Tahtoisinpa tietää, mitä armollisella rouvalla on minulle asiata, koska ei kahdeksaan päivään edes ole viitsinyt ky—
Hän hillitsi itsensä yhtäkkiä, ikäänkuin jo olisi liiaksi sanonut. Martan käsi oli liukunut pois hänen olaltaan ja tyttö syrjäytyi, mutta purnumestari sanoi huoaten:
– Jumala meitä armahtakoon, jos siellä käytät itsesi tuolla tavoin! Kaiken onnettomuuden lisäksi on vanha Berkow tullut sinne eilen illalla. Kun te toisiinne yhdytte, silloin olet sinä ollut pisimmän aikasi täällä alapäällysmiehenä, ja minä en ole enään purnumestari.
Ylenkatseen osoitus väikkyi nuoren miehen huulilla.
– Ole huoleti, isä! He hyvin tietävät, kuinka hartaasti riiput "vallasväessä" kiinni ja mitkä huolet sinulla ovat pahantapaisesta pojastasi, joka nyt, kerrassa sanottu, ei aio kumarrella vallasväen edessä. Sinulle ei tee kukaan vahinkoa, ja tottapa minäkin – tätä sanoessaan Olli pöyhkeästi oikasi itsensä täyteen pituuteensa – tottapa minäkin aluksi tulen jäämään tänne. Eroa he eivät uskalla minulle antaa, kyllä he siksi pelkäävät minua.
Hän käänsi isälle selkänsä, potkasi oven auki ja lähti ulos. Purnumestari taputti käsiään ja näytti suuresti haluavan lähettää paukkuvan nuhdesaarnan niskottelevalle pojalleen, mutta Martta, joka taas rupesi Ollia puoltamaan ja, tällä kertaa vielä lujemmin, esti hänen sitä tekemästä. Kyllästyneenä torasta, otti vanhus piippunsa ja hankkiutui lähtemään ulos hänkin.
– Kuuleppas Martta, sanoi hän tultuaan jo ovelle ja kääntyen takaisin, silmistäsi näen, ettei mikään uppiniskaisuus ole niin suuri, ettei se tapaa väkevämpäänsä. Sinä olet tavannut Ollissa väkevämpäsi ja hän tapaa väkevämpäänsä hänkin, niin totta kuin minun nimeni on Pekka Hartonen.
Vallaskartanossa sillä aikaa puuhattiin suuria päivällisiä. Palvelijat hyppivät portaita ylös ja alas, kyökin puolessa ja ruokahuoneissa hääläsivät ruanvalmistajat ja neitsyet edestakaisin, joka paikassa oli jotakin järjestelemistä ja vastuudesta asettelemista, ja koko talossa nähtiin se häälinä ja levottomuus, mikä tavallisesti käypi pitoja valmistaessa.
Senpä sitkeämpi hiljaisuus vallitsi nuoren Berkowin huoneissa: akkunan peitteet olivat umpeen lasketut, ovien verhot kiinnitetyt, ja vierimmäisessä huoneessa hiipi palvelija paksulla matolla, kuulumattomin askelin sitä ja tätä järjestellen. Herransa ei nyt muuta halunnut kuin nukkua enimmän osan päivää, sohvallaan venyellen, eikä hän suvainnut pienimmänkään risauksen häiritä rauhaansa.
Tämä nuori perillinen makasi, silmät puoli-ummessa, pitkänään sohvalla, kirja kädessä, jota luki tahi ainakin näytti lukeneen, sillä jo kauan oli sama sivu ollut hänellä avattuna. Nähtävästi hänestä oli työlästä käännellä lehtiä, ja nyt solahti huolettomasti pidetty kirja kokonansa hänen hoikista, heikoista käsistään laattialle. Aivan helppo olisi ollut kumartua ja ottaa se taas käteen, vielä helpompi huutaa lähimmässä huoneessa työskentelevää palvelijaa antamaan sitä hänelle, mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Kirja jäi laattialle, eikä Artturi kotvaan aikaan vähintäkään liikahtanut; mutta kasvonsa osoittivat hyvin kyllä, ettei hän miettinyt mitä oli lukenut eikä ollut unelmiinkaan vajonnut; hän vaan oli ikävystynyt koko elämäänsä.
Käytävästä likimmäiseen sivuhuoneesen viepä ovi avattiin joksikin ryskeisesti ja kova komentava ääni teki lopun Artturin hupaisesta tehtävästä. Vanha Berkow kysäisi, sisään astuessaan, oliko poika vielä siellä, ja kun kuuli hänen olevan, laski hän palvelijan menemään pois, syrjäytti oviverhoja ja astui poikansa eteen. Kasvonsa olivat punastuksissa, ikäänkuin kärtyisyydestä tahi vihasta, ja pilvi hänen otsallaan kävi yhä synkeämmäksi, kun hän Artturin havaitsi.
– Vai niin, vielä makaat lojottelet, aivan niinkuin makasit kolme tuntia tätä ennen.
Artturi ei näkynyt tottuneen osoittamaan isälleen vähintäkään kunnioitusta. Hän ei ollut milläänkään isän sisään astumisesta, eikä johtunut hänelle mieleen vähintäkään muuttaa huoletonta asemaansa.
Isän otsa vetäytyi vielä syvemmille kurtuille.
– Hitaisuutesi ja huolettomuutesi alkaa tosiaankin käydä käsitystäni