Artturi Berkow. E. Werner
nuorta rouvaansa, kuin rouva on halullinen tämmöistä runoutta vastaanottamaan. Joka päivähän noita kuivan järjen nojalle perustettuja naimakauppoja tehdään. Mutta, sitä en nyt saata auttaa, minusta tuntuu niinkuin tämä ei päättyisikään tavalliseen laatuun, ja niinkuin kaiken tämän jäätikön alla joku tulivuori piilisi, joka jonakin poutaisena päivänä puhkea salamoimaan ja jyskämään sekä antaa meidän kokea vähäisen maanjäristyksen ja maailmankin mullistuksen vähin muodoin. Sekin kyllä "olisi hiukkasen runoutta, näillä jokapäiväisen elämän autioilla aromailla", kuten Wilpponen lausui, kun vaan hän ja hänen soittokoneensa maailman haljetessa pelastuisi! Kas niin, nyt olemme alhaalla! hyvästi herra tirehtööri!
* * * * *
Yli kuukauden ajan oli kulunut mainitusta juhlallisuudesta; mutta herra Berkow, joka ei näkynytkään löytäneen sitä hauskuutta, jota oli odottanut "lastensa äkillisestä ilahduttamisesta", joksi hän sanoi ensimäistä käyntiään äskennaineiden luona, oli jo muutamain päiväin kuluttua palannut pääkaupunkiin, missä kokonainen kuorma toimia häntä odotti. Nyt häntä taas odotettiin pidemmäksi ajaksi tänne. Ei mitään muutosta ollut sillä aikaa tapahtunut nuoren pariskunnan keskinäisessä elämässä, paitsi sitä se oli jos mahdollista vielä enemmin eroitettu, kylmä ja säänöllinen kuin alussa. Molemmin puolin näyttiin yhtä hartaasti ikävöittävän loppua näille lempiviikoille, jotka nyt kerta oli päätetty yhdessä kuluttaa täällä maaseudun yksinäisyydessä, kunnes kesä tekisi pitemmän matkustuksen mahdolliseksi, josta palattua aiottiin syksynpuoleen palata pääkaupunkiin, siellä iän kaiken asumaan. Tuleva koti siellä oli jo Berkowin toimesta pantu ylen loistavaan kuntoon.
Aamutyöstään vastikään päästyään Olli Hartonen oli kotiinsa menemässä, mutta tällä kertaa täytyi hänen melkeästi pidättää muuten niin ripeitä askeliaan, sillä hänen vierellään käveli Wilpponen, joka, konttoorista juuri ulos astuttuaan, oli huutanut hänen odottamaan ja tullut hänen luokseen. Muuten oli harvinaista nähdä kenenkään konttooripalvelijoista näin tuttavasti seurustelevan päällysmies – Hartosen kanssa, jolla oikeastaan ei ollut yhtään suosiota niissä miehissä, ja vielä kummempaa oli, että juuri Wilpponen oli tämän ystävällisyyden alkaja, ellei anneta vanhan sananlaskun, että ylenpuolisuudet koskevat toisiinsa, käydä selityksestä – mutta tässä oli jotakin muuta olemassa. Tosiaan ei tiennyt yli-insinööri, mitä hän pilapuheellaan oli aikaansaattanut; mutta hänen ainoastaan leikin vuoksi virkkamat sanansa tuosta miellyttävästä kertomalaulun aineesta, olivat valitettavasti pudonneet ylen kiitolliseen maahan. Wilpponen aikoi täyttä totta tehdä runoelman Hartosen uroteosta, tämä kun pelasti nuoren herran ja rouvan, mutta oli vielä kahden vaiheella pitäisikö tästä mestariteoksesta tulla kertoma- tahi sankariruno, vaiko näytelmä. Kovaksi onneksi Ollille, oli hänen voimakas ja miehuullinen tekonsa saattanut puheen-alaisen runoniekan siihen ajatukseen, että tämä nuori pelastaja olisi murhenäytelmänsankariksi erittäin sopiva, ja hän kiikkui sen tähden ehtimiseen Hartosen kintereillä tutkiakseen tätä kovin miellyttävää luonnetta. Kun nyt Hartonen vielä lisäksi, uljuudella mikä saatti itse tirehtöörinkin pahoille mielin, hylkäsi tarjotun, melkoisen palkinnon, silloin suureni se runollinen loiste, mikä hänen ympäröi, siihen määrään Wilpposen silmissä, ettei mikään saanut sitä hälvenemään, ei huolettominkaan hurjamaisuus ihmetellyn puolelta, eikä tuimimmatkaan muistutukset esimiehiltä, jotka eivät lainkaan tahtoneet suvaita tätä tuttavallisuutta. Olli näyttikin varsin vähän taipuvaiselta näihin tutkimuksiin; aivan usein koetti hän päästä erilleen tästä hänelle tukalasta seurasta, juuri niinkuin näsäkästä kärpäistä karkoitellaan luotansa; mutta ei se auttanut.
Herra Wilpponen oli nyt kerta päähänsä pannut tehdä hänestä sankarin, tosin rotevan, hurjan ja hillimättömän veitikan, ja jota pahemmin Hartonen siinä suhteessa itsensä käytti, sitä enemmin toinen ihasteli tätä näin selkeäksi muodostunutta luonnetta, sitä innollisemmin hän sitä tutki. Viimein nuori kaivos-työmies vaan kohautteli hartioitaan, mukautuen välttämättömyyteen; vihdoin teki tottumuskin, että näiden molempain nuorten miesten välillä syntyi jonkunlainen tuttavuus, jossa kunnioitus aina tarkoin vaarinotettiin.
Oli joksikin kylmä pohjoistuuli. Herra Wilpponen, pani varuisasti päällystakkinsa nappiin ja kääri huolellisesti paksun Villasen kaulahuivinsa päät yhteen, huoahtain sanoen:
– Olettepa onnellinen ihminen, te Hartonen, jättiläis-luontonne ja lujane terveytenenne. Te kuljette vuori-aukossa edes ja takaisin, kuumasta kylmään, ja seisotte sitte täällä ulkona kylmässä viimassa, jota vastoin minun täytyy hätäisesti varoa itseäni jokaiselta ilman muutokselta. Ja siihen vielä olen arkahermoinen, niin heikko, niin ärtyväinen – joka tulee siitä, että sielu liiaksi vallitsee ruumista. Niin, Hartonen, se tulee tunteiden ja ajatusten ylenmääräisyydestä!
– Minä luulen, herra Wilpponen, että se tulee teidän iankaikkisesta teeveden juonnistanne, arveli Olli puoleksi surkuttelevasti katsahtaen pienen ja heikon kirjurin puoleen. Jos aamuin ja illoin vaan läikyttelette suuhunne sitä vetelää lämmintä latkua, niin ette ikipäivinänne pääse voimiin.
Wilpponen silmäsi äärettömällä etevämmyyden tunnolla ylös, pitkän neuvon antajansa puoleen.
– Sitä ette ymmärräkään, Hartonen; minä en millään muotoa sietäisi niin järeätä ruokaa kuin te; ruumiinrakennukseni ei ole sovelias semmoiselle rualle, ja paitsi sitä tee on erittäin kaunetieteinen juoma. Se elähdyttää minua. Sepä innostuttaa minua, kun päivän halpamainen työ on tehtynä ja runottaret illan hiljaisuudessa minua lähestyvät —
– Te tarkoitatte värsyjen tekoa? keskeytti hänen Olli kuivasti. Vai niin, senkö tähden teetä tarvitsette, Noh, senpä mukaista niistä sitte tuleekin.
Onneksi juuri samassa silmänräpäyksessä moniaita loppusoinnullisia värsyjä istahti tämän näin kovasti loukatun runoilijan aivoihin; hän ei siis huomannutkaan kumppalinsa epäkohteliaisuutta, ja hän kääntyi taas ystävällisesti hänen puoleensa.
– Minulla on jotakin teiltä rukoiltavana, Hartonen, tahdottavana, vaadittavana, sanoi hän; teidän täytyy, maksoi mitä maksoi, myöntyä siihen. Hallussanne on eräs kalu, joka teille on aivan arvoton ja joka tekisi minun onnellisimmaksi kuolevaisista; teidän täytyy se antaa minulle.
– Mitä täytyy minun antaa teille? kysyi Olli, joka, kuten tavallisesti Wilpposen puhuessa, ainoastaan puolittain oli häntä kuullellut, huolettomasti katsahdellen. Herra Wilpponen punastui, huokasi, katsahti maata kohti, huokasi vielä kerran ja näki vihdoin näiden valmistuksista päästyänsä soveliaaksi lausua:
– Te muistatte sen päivän, jona pelastitte nuoren rouvan. Oi, Hartonen, se on ijäinen vahinko, ettei teillä ole mitään käsitystä sen satunnan runollisuudesta; jospa minä olisin teidän sijassanne ollut! kuitenkin älkäämme siitä puhuko! Mutta armollinen rouva tarjosi teille oman nenäliinansa, kun näki teistä verta vuotavan. Te piditte sitä kädessänne kun samassa ne muut tulivat avuksenne. Ette suinkaan ole saattanut semmoista asiata unhottaa!
– No, mitä nenäliinasta tahdotte? kysyi Olli, jonka huomio yhtäkkiä oli tarkistunut.
– Minä haluaisin sitä omakseni, kuiskasi Wilpponen, alakuloisena silmänsä maan matalalle luoden. Vaatikaa minulta mitä tahdotte; mutta antakaa minulle se kallis muisto naisesta, jota pidän jumalatani pyhimpänä.
– Tekö? morahti Olli äänellä, joka sai hänen kumpalinsa väistymään ja hätäisesti katsahtamaan ympärilleen, oliko ketään likiseudussa.
– Älä karju noin, Hartonen! Teidän ei tarvitse laisinkaan kauhistua että jumaloitsen tulevan isäntämme puolisoa. Se on perin toista kuin mitä te olette tottuneet rakkaudeksi ajattelemaan! se on – noh niin, te ette ymmärrä mitä kaukaisessa palava rakkaus on.
– En, vastasi nuori vuorimies lyhyesti, kiirehtien käyntiään ja silminnähtävästi kokien saada keskipuhetta loppumaan.
– Ettekö millään muotoa voisikaan sitä käsittää! julisti herra Wilpponen sanomattomalla mielihyväisyydellä; – ette, näetsen, voisi koskaan korottauta