Panu. Aho Juhani
kunnioittavalla äänellä.
–Peloittaako sinua? kysyi toinen.
–Ei peloita, mutta ei tiedä, osaako sen edessä olla.
–Ei sitä tarvitse pelätä, se kuuluu olevan lapsille hyvä ja antavan kirjat.
–Pitääkö sille osata lukea? Minä kai en osaa.
–Minä osaan Isämeidän ja Siunauksen, vaikkei kuulu tarvitsevan ennen kuin ripille mennessä.
–Mene sinä eturintaan, kun osaat…
–Ei siinä ole muuta osaamista, kun vain sanoo kolme kertaa uskon, kun se kolme kertaa kysyy: uskotko?
–Mutta muistetaankin kolme kertaa sanoa. Isä sanoi, ettei kaste mitään vaikuta, jos ei kolme kertaa sano. Kolmesti se vettäkin päähän valelee. Siinä se on taika.
–Jokohan meidän pitäisi mennä sisään?
–Odotetaan, kunhan itse kutsuu.
Kaarina ilmaantui ovelle ja kysyi, olivatko he niitä papin puheille pyrkiviä. Pojat sanoivat olevansa kastettavia. Silloin Kaarina heitä tutkimaan, mikä heille millekin nimeksi. Yksi sanoo käsketyn kastaa Tuomaaksi, toinen Juhanaksi, kolmas Taavetiksi.
–Entäs tuo poika, joka tuolla nurkkajuuressa seisoo? Mikäs sinulle nimeksi? huusi Kaarina Joukolle.
Jouko pyörähti nurkan taa ja katosi näkyvistä. Samassa tuli pastori kutsumaan poikia sisään ja vei heidät vanhaan pirttiin. Kun ei ketään näkynyt pihalla, hiipi Jouko sinne takaisin ja asettui tuvan pienen ikkunan taa, siitä katsomaan ja kuuntelemaan. Painaen otsansa ikkunan ruutuun kiinni näki hän poikain seisovan kehässä pöydän edessä ja papin istuvan penkin päässä heidän keskessään. Kaikkia papin sanoja hän ei erottanut, kuuli tämän vain puhuvan armosta ja laupeudesta ja kiiltävistä vaatteista. Äänen hän kuuli lempeäksi ja sydämelliseksi. Sitten se antoi heille kullekin käteen neliskulmaisen kalun, joka oli kuin lauta. Yhä uteliaampana painoi Jouko korvaansa ikkunaan ja kuuli nyt selvemmin papin sanat.
–Nämä ottakaa ja näistä oppikaa. Te olette tähän saakka pimeydessä vaeltaneet, mutta tänä päivänä on taivaallinen isä teidät lapsiksensa tekevä ja teille taivaan oven avaava ja iankaikkisen elämän antava. Kun olette kirkossa pyhän kasteen saaneet, olette te mahdolliset sinne sisälle tulemaan ja Jumalan lapsiksi kutsuttaa, eikä perkele eivätkä pahat henget teille mitään mahda, jos uskonne lujana pysyy. Sen uskon mahdollisuus teille nyt tänäpänä annetaan.—Odottakaa täällä ja seuratkaa minua, kun näette minun kirkkoon menevän.
Sanat kumisivat ikkunan läpi oudosti Joukon kuuntelevaan korvaan. Se oli hänelle käsittämätöntä puhetta. Oliko se loihtua, jonka sanat hän kuuli, mutta jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt? Mitä oli »usko», josta pojat olivat puhuneet ja josta pappikin puhui? Oliko se joku syntysana? Hän painoi sen mieleensä. Ja mitä »taivas» ja nuo neliskulmaiset kalut, jotka pappi pojille antoi?—Isä oli kieltänyt häntä kirkkoon menemästä.
–Mutta minä menen! päätti hänessä outo voima, ja hän lähti kirkolle päin, kun näki papin menevän omaan tupaansa.
Jo varhain aamulla ennen auringon nousua seisoskeli markkinaväkeä kirkon oven edustalla. Niinkuin edellisenäkin päivänä alettiin markkinat tänäänkin jumalanpalveluksella, eikä ollut tapana mitään kauppoja tehdä, ennenkuin toimitus kirkossa oli päättynyt. Messun tiettiin tänään tulevan tavallista juhlallisemman. Se oli oleva täydellinen jumalanpalvelus saarnoineen. Sitäpaitsi tulisi kymmenen omine voimineen kirkolle hiihtäneen lapsen kaste toimitettavaksi. Varmaankin tulisi pappi saarnassaan myöskin puhumaan siitä, mitä yöllä tiedettiin tapahtuneen.
Tieto Korpivaaran tietäjän ihmeteosta oli jo alkanut levitä. Olihan useinkin kuultu tietäjän pikku tauteja parannelleen, mutta sellaisista kuin rampain nostamisesta jaloilleen kerrottiin vain muinaisina taruina. Olivat myöskin jotkut kuulleet kuiskailtavan pastorin saapumisesta taikasaunalle ja hänen yöllisestä käynnistään voudin luona, jossa olivat riitautuneet. Toiset sanoivat Panun jo olevan nuoriin lyödyn ja lähetetyn Turkuun mestattavaksi. Mutta toiset olivat nähneet hänet aivan ikään voudin pihalla eikä olevan niinä miehinäänkään.
Tuosta kaikesta keskustelivat kirkon ympärillä seisojat, joista suurin osa oli kokoontunut oven eteen sen avautumista odottamaan. Jouko seisoi erään toisen panulaisen kanssa miesten puhetta kuunnellen.
–Panun mieshän tuon parhaiten tietänee. Sano sinä!
–Ei sitä niin vain Panua kiinni panna.
–Minkäs taitaisi, jos pantaisiin?
–Ei taitaisi olla sidettä, joka sen kalvosissa kestäisi.
–Mutta lipettiinhän lähti, kun kuuli papin tulevan.
–Ja kirkkoon ei uskalla tulla.
–Ei ole vielä aika tullakaan. Jos tahtoisi, ei tarvitsisi se mies avaimia odottaa.
–Ettäkö ilman aukaisisi?
–Saattaisi se senkin tehdä, jos tahtoisi, ja on saattanut tehdäkin.
–Ettäkö korpin valkoisen höyhenen lukkoon pistäisi…
–Minkäpähän pistäisi.
–Mutta jos jalka väliin jäisi.
–Mitenkäpähän jäisi, kun tasakäpälässä yli hyppäisi.
–Ei tunnu olevan teidän tietäjällä kirkonväki hallussaan, virkkoi muuan Vienan mies.
–Onkos teidän?
–Meillä oli tietäjä, ja elää se vieläkin. Lappalainen on… Vienan ja Lapin rajamailla asuu, jolla on se voima, että papille itselleenkin kirkon haltijat näytti.—Ollet se mies, mikä olevasi sanot, niin näytä, sanoi Ryssän pappi.—Mutta jos pelästyt ja alat huutaa?—En omaa väkeäni pelkää.—Kättään tietäjä käännähytti ja sanoi: Katasta tuonne! —Katsoi pappi, ja alkoi kirkkomaalta purkaa tien täydeltä pientä ja suurta, elävää ja kuollutta. Jo luulee pappi tuomion tulevan ja alkaa rukoilla:—Aseta väkesi, aseta väkesi!—Viittasi vain tietäjä kädellään, ja kirkonväki katosi.
–Ei meidän papille näyttäisi.
–Ei tiedä, mitä vielä näyttää.
–Vapisee siinä vankkakin hänen haastaessaan.
–Hyvä olisi, kun saisi manatuksi pois noidat ja velhot.
–Kukas antaisi karjaonnen emännille, jos tietäjät pois?
–Pappi siunaisi…
–Ei papin siunaus auta… Eivät kuule häntä metsän väet… Eivät tottele kontio eivätkä sudet.
–Kuuluvatpa tottelevan. Kun kirkonkellojen soidessa karjan ensikerran laitumelle lasket, kaikkoo karhu sinä kesänä kirkonkellon kuuluvilta.
–Ei tarvitse kelloakaan, kun uskoo ja Ristin-Kiesuksen nimeä hokee.
–Huonot taiat! hymähti Panun mies.
–Käyhän kirkkoon, niin kuulet.
–Oliko uhrit isot Vienassa viime kesänä? kysyi Panun mies.
–Sata poroa tapatti Jyskyjärven rikas. Mutta Permissä ei enää uskalleta uhrata, sittenkun Ilja-munkki lehdon poltti. Suuri on siellä pappien valta.
–Kun antoivat polttaa.
–Poltetaan ne vielä täälläkin.
Päivä oli alkanut valjeta. Kun auringon ensimmäinen säde murtautui metsän takaa, lensivät pakkasesta ulvahtaen auki kirkontornin luukut, ja samassa helähti kello soimaan, jolloin toiset päänsä paljastivat, toiset vielä vanhan tavan mukaan silmänsä ristivät.
Niin kauan kuin kello soi, ei kuulunut hiiskahdustakaan ympärillä seisovasta väkijoukosta. Paljon oli siinä niitä, jotka kerran tai kaksi elämässään olivat sen äänen kuulleet, mutta joille se oli käynyt heidän uskontonsa ylimmäksi ilmaukseksi. Kellon äänessä se oli se salainen Jumalan