Panu. Aho Juhani
ja mutisi epäselviä sanoja; yht'äkkiä tempasi hän pienen matkarummun poveltaan, pärisytti sitä ensin hiljemmin, sitten kovemmin ja kovemmin samalla pyörien yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes seisahtui silmänräpäyksessä yhteen kohti, ojensi molemmat kätensä, toisessa rumpu, toisessa sen kalikka, etelään päin, jossa kohoavista kosken usvista päättäen kirkonkylä sijaitsi, ja melkein kiljumalla loihti:
—Ole Kiesunen kirottu, manattu Marian poika, ällös ylös uskaltako, tästä kautta poikki tulko, ei ylitse, ei alitse, eikä ympäri ikänä! Tähän suistukoon sukusi, kaatukohon kaikki kansa— Tuonne ma sisun manoan kirkkoinesi, kelloinesi pimeähän Pohjolahan, Lapin laajoille perille, paikoille pohjattomille, maille ristimättömille. Kiveks kirkko muuttukohon paaeks huone haihtukohon. kirkon risti kuusen latvaks, kello kaheks haljetkohon, palaset papille päähän–
Tuskin oli Panu loitsunsa lopettanut, kun auringon juuri laitaansa nostaessa ilmaantui ihmeellinen näky taivaalle. Vähän yläpuolella metsäistä taivaan rantaa sillä kohdalla, missä usva Kirkkokoskesta kohosi, alkoivat yht'äkkiä kirkko, tapuli ja kirkonkylän talot ilmaan kangastua.
Panu näki sen, hän jähmettyi yhteen kohtaan seisomaan ja tuijotti kauhistuksissaan uhkaavaa ennettä.
Mutta silloin tapahtui toinen ihme. Kirkko katosi, ilmaantuakseen samassa ylösalaisin, katto ja torni maata vasten.
Riemuiten huusi Panu Ilpon todistamaan, että kirkko oli kumollaan.
Sen voivat muutkin miehet todistaa. Kun he olivat Panun kanssa vaaran selälle hiihtäneet, näkyi, kangastus vielä semmoisenaan etelän ilmoilta. Ilpo saattoi vakuuttaa todeksi, että enne oli Panun loihtiessa siihen sellaisena ilmaantunut.
Sanattomina seisoivat miehet. Kuismakin, joka ei tähän saakka ollut Panua enemmän kuin muitakaan noitia uskonut, seisoi totisena ja hämmästyneenä. Herättyään ja kuultuaan, mitä oli tapahtunut, oli Jouko samassa päässyt piloistaan. Pappi ja hänen puheensa olivat kuin pahaa unta, ja usko isään ja hänen voimaansa oli tullut takaisin.
Miesten hiihtämään hankkiutuessa virkkoi Ilpo:
–Ihme on, jos nyt Rajavaaran yli uskaltaa.
–Ja jos uskaltaa, niin olkoon oma asiansa, osaako takaisin, sanoi Panu.—Ja tästä päivästä kutsuttakoon tätä vaaraa Kirovaaraksi, lisäsi hän suksilleen nousten. Kutsuttakoon kahdestakin syystä: kirottu olkoon tästä lähtien Ristin-Kiesuksen kirkko ja kirottu jokainen, joka tästä kirkolle kulkee.
–Olkoon, kuten Panu sanoo, vahvisti Ilpo ja muut miehet hänen mukanaan.
XII
Kolme hyvän hiihtomiehen päivämatkaa kirkonkylästä koillisia ilmoja kohti oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä ison selän pohjukassa. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu, ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.
Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään. Vasta sitten, kun kirkko Kontojärvelle rakennettiin, siirtyi kaupan keskusta sinne, ja paikan merkitys väheni. Mutta uhripaikkana pysyi se yhä niinkuin ennenkin.
Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ettei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää saada. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen, kun lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsän käynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä ollut suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti jokin pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjäammatillaan. Panulan isäntä oli aina niin kauan kuin muistettiin ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla ja, jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin sitä rohkeimpainkin vavahdelleen. Mutta kuta kauempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oma haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikkeivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät. Monet olivat ne tarinat, joita kerrottiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi, ja hänellä oli seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa, eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin ottaa tahtoi. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa sanan voimalla tapeltaisiin, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaatimukseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina, ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: »Sinä olet Lompsalo!» Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.
Isästä poikaan kulki tieto, ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta heimon yhteisissä käräjissä valittiin kuitenkin aina isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itsekseen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisemmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.
Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimmäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.
Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin, ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.
Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä