Kevät ja takatalvi. Aho Juhani
näkyy kirkko, sanoi isäntä.
–Missä se on? huudahti Antero.
Mutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen selänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä maisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut. Sen ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.
–Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on metsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle kimmeltäneen ikkunoidenkin.
–Näkyykö pappilakin?
–Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta korkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette tarkastaa kirkon ja tapulin välitse.
–Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne … nyt ne erotan!—ja pienoinen puna levisi Anteron poskille… Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden alla istunut.
–Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!
Mutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän kierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.
–Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä,—se on aivan lähellä pappilaa, se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.
–Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen sattuisi vaaran kärki eteen,—ja isäntä viittasi päinvastaiseen suuntaan, pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka koillisilla ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.
–Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen pohjoispäässä.
Antero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean kallioseinän, joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun hän istui äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat kovaan hankiaiseen.
–Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt siellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa paljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä meidän mäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista, mutta tästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä kiveltä oli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin noussut ilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu velho kiinni ja poltettu,—jos lienee totta, mitä puhuvat—mikäpä ne tiennee. Kerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.
–Uskoistaan?
–Uskoistaan ja alueistaan.
–Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat kai taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut vanha maakuntain raja—etsin täältä jotain merkkiä.
–Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen, niinkuin ihmiskädellä tehty.
Isäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.
Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka oli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla pakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin kirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa … ja jo sukeutui runo hänen mielessään:
»Laella vuoren jylhän seisoin ja katseheni luotehesen loin.»
ja sitten jotain semmoista kuin:
»Ja kertomukset kuullakseni kummat taru toi!»
–Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain vuosiluvun haamua,– mutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut erottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä hyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi, miltei juhlalliseksi,
–Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla erinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan epäselvät.
Anterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.
–Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa vanhoja runoja laulaa?
Isäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi Ristolle:
–Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.
Vasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:
–En tiedä, lieneekö.
–Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies … ettekö te, isäntä, ole kuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka vähän tahansa—sama se—mutta se on pelastettava.
–En minä heitä…
–Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten matkalla.
–Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla muistelematta semmoisia.
–Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.
Mutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja isäntä virkkoi:
–Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä … lähtekääpä, nuoret herrat, niin haukataan vähän aamutuimaan.
Heidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa, että huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti isäntä salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:
–Siinä se on Ukko Paavon talo.
–Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä hänellä itsellään olisi ollut sanottavana.
–Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.
On se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.
Olinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.
–Oletteko ollut Helsingissä?
Nuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle hänen eteensä.
–Viikko on siitä, kun palattiin.
–Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä saapuvillakin!
–Ei me niitä paljon nähty.
He olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki heitä jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan isäntä istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä toinen toiselle toinen toiselle puolelle.
–Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli vahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset, mitä ehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.
–Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.
–Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä, etevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin ulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat nähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.
–Kai näitte kulkueet kadulla.
–Ei me nähty.
–Kirkossa kai ainakin olitte?
–Emme.
–Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.
–Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä toisesta päästä pöytää.
–Ammuttiin