Kevät ja takatalvi. Aho Juhani
ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja jatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli onnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa, oli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt, mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.
Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin niin sanonut.
Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa. Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen sille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut hävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia siinä työssä.
Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!
–Risto! huudahti hän.
Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.
–Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?
–Seitonenhan tuo on.
–Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt sen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja sateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään historialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu rajankäynti—
–Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät Kreikan klassillisen…
–Niin, niin.
–Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle kulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä tulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen kristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan, niinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä antiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi, suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja Kalevala.
–Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.
–Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko ja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan ristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi kulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä sanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija—niin olenkin ja niin tahdon ollakin!
Risto hymähti:
–Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle! Snellman sanoo…
–Tiedän, tiedän!
Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka kanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut tuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt, saanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä, ettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.
Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan tuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua uuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen sisältö sama.
Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.
–Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin, sanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.—Olisi niin hupaisaa vanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.
–Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata kristillisyyttä onkin.
Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.
–Eihän toki!
Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha emäntä katkeransekaisesti:
–Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.
–Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.
2
Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä tulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan, sillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän törmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä, ikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas maantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan koivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi maantie vie edelleen pohjoista kohti.
Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja rientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina olleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita vastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä vastaanottamaan.
Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen, kun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan. Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja talo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään järjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista: huvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden mieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta toiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään erityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei ollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän tuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä naapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita herroja, kaikkein korkeimpiakin.—Kesä toi aina jotain uutta, uutisia maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen elämässä oli