.
ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille perimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan nähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan tuota samaista suurta salaisuutta.
Puhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena pyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen jäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme kaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä ja minä tulen taas luoksenne, – sanoi hän ja läksi huoneesta.
– Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa … toisti Pierre, ja hänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki sielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi viikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille opettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia ihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän pelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä tämä viimeinen – ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle erikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli puhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen uteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen ja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä hän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi entisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.
Puolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin temppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita jokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1) vaatimattomuus, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2) kuuliaisuus lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4) rakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus kuolemaan.
– Seitsemänneksi pyrkikää, – sanoi ritori, – alituisesti ajattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä hirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä … joka vapauttaa tästä kurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen sen palkinnon ja rauhan majoihin.
– "Niin, niin sen täytyy olla", – ajatteli Pierre, kun ritori nämä sanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet yksinäisiin mietteisiin. – "Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä niin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta vähitellen minulle selvenee". – Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre sormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä miehuullisuuden, anteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan että ennen kaikkea kuuliaisuuden, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta näyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua omasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat inttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä mitenkään voinut sitä muistaa.
Kolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän yhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä vaaditaan.
– Olen valmis kaikkeen, – Pierre sanoi.
– Vielä täytyy teille ilmoittaa, – sanoi ritori, – ettei veljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin keinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat kenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän kappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää sydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni tulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen tapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat oppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, – sanoi ritori, – jonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine sisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.
Pierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut puhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti kokeet alkavat.
– Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne, virkkoi ritori, läheten Pierreä. – Auliuden merkiksi pyydän teidän antamaan minulle kaikki arvoesineenne.
– Mutta minulla ei ole mitään mukanani, – sanoi Pierre, arvellen, että häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.
– Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset…
Pierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada pitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli luovutettu, vapaamuurari virkkoi:
– Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.
Pierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin osoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa kohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle polven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä housunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen, mutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen vasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi Pierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä. Vastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui lapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.
– Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan minulle suurimman intohimonne, – sanoi tämä.
– Intohimoni! – Niitä minulla on ollut niin paljon, – Pierre sanoi.
– Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät horjahtelemaan hyveen poluilta, – sanoi vapaamuurari.
Pierre vaikeni epäröiden.
"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys? Naiset?" – luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja tietämättä, mille antaisi etusijan.
– Naiset, – Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.
– Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne, pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan sisässämme…
Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.
IV
Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä. Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä, kyllä, suostun", – ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti, hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt? j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat. Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin etsijäksi, milloin ikävöiväksi, milloin vaatijaksi ja aina kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli,