Sota ja rauha II. Tolstoy Leo
miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina tanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa, hämmästytti Pierreä.
– Tahdon kyllä, – Pierre sanoi.
Villarski nyykäytti päätään.
– Vielä kysymys, kreivi – hän sanoi, – kysymys, johon en käske teitä vastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme) varsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne, uskotteko Jumalaan?
Pierre mietti.
– Kyllä … kyllä, uskon Jumalaan, – sanoi hän.
– Siinä tapauksessa … – alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.
– Kyllä, uskon Jumalaan, – sanoi hän vielä kerran.
– Siinä tapauksessa voimme lähteä, – sanoi Villarski. Vaununi ovat käytettävinänne.
Koko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti tehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat veljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta puhua.
Ajettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja kulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen eteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he menivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi ovelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa ranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi pukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan pani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun hänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen, suuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu koski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten. Hänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin Villarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat samalla kurtuissa ja hymyssä.
Talutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.
– Mitä ikänä teille tapahtuneekin, – hän sanoi, on teidän se kaikki miehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä veljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä). Kun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, – lisäsi Villarski; – toivotan teille miehuutta ja menestystä. – Ja puristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.
Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia, mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet. Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen kaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu sille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli uneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta kuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli ympärilleen. Huoneessa oli mustaa – pimeätä; vain yhdessä paikassa paloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja huomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja levällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli ihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan ensimäiset Evankeliumin sanat: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn, avatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei näkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään, täysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä tavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu, – hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut paljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta, hän katseli ympärilleen. – "Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten veljeys", – puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen kuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku astui huoneeseen.
Heikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua, astui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja siksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski sille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.
Tällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti hänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan tapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö, joka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.
– Miksi tulitte tänne? – kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän olinpaikan kolinasta. – Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja näkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte? Viisauttako, hyvettä, valistusta?
Sinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi Pierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut lapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään elämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten veljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi katkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin nimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, etsivää kokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre ritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa ajatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton opettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että ritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.
– Kyllä, mi … minä … tahdon uudistua, – lausui Pierre vaivoin.
– Hyvä, – sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: – Onko teillä käsitystä keinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne saavuttamisessa? … ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.
– Minä … haluan … opastusta … apua … uudistuksessani, – sanoi Pierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta että tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.
– Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?
– Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten yhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, – sanoi Pierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken juhlallisuutta. – Minun käsitykseni mukaan…
– Hyvä, – sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen täysin tyytyväinen. – Oletteko etsinyt keinoja päämääränne saavuttamiseen uskonnosta?
– En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, – sanoi Pierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi sentähden, mitä hän puhuu. – Olin jumalankieltäjä, – Pierre vastasi.
– Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen lakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? – sanoi ritori hetken vaitiolon jälkeen.
– Niin, niin, – vahvisti Pierre.
Ritori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:
– Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja jos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme liittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla veljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään inhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt perimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta … muinaisimmilta vuosisadoilta; se on kulkenut