Sota ja rauha II. Tolstoy Leo
valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka, samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas side hänen silmilleen.
– Nyt sinä näit pienen valon, – sanoi hänelle ääni. Sitten sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: sic transit gloria mundi.12
Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy temppelin porteille.
– Hänen pitää ensin saada lapio, – sanoi kuiskaten muuan veli.
– Ah! olkaahan, älkää sekoittako, – sanoi toinen.
Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään, tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki, mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä. Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen. Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta, sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi, ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte. Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti hän lisäsi: – "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.
Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta, möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan. Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät, eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen muistiinsa.
"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", – luki suurmestari, – "paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."
Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.
Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.
Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.
Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja tottumuksistaan.
V
Seuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui kotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön merkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas luonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui hän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan uuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu, että hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että Pierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa eteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän paraillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta astui huoneeseen ruhtinas Vasili.
– Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan kanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, – puheli ruhtinas Vasili astuessaan huoneeseen. – Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan, että Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.
Pierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.
– Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni kuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, – sanoi hän, – käyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta ehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista, millaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä, niin ja vieläpä hovinkin, – lisäsi hän alentaen ääntään. – Helena asuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, – hän veti hänet kädestä istumaan, – tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet sen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne, kaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä, rakkaani.
Ruhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.
– Luotettavista lähteistä olen kuullut,
Näin häviää maailman kunnia.