Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich
niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni, Jumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en pidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja elämääsi.
Äiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi! Sitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit odota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos olette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta suuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa – niin vanhuksen pää tutisee ilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta poika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä kanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä, jos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa teidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset työntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä – sitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa vastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta kauemmin ja tulisemmin.
Kuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli päättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli kapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä hellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja lauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa eikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas – ja jälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti siltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi talossa kuin kenellekään muille.
Surua, kyyneleitä ja onnettomuutta tunsi hän ainoastaan aavistuksen kautta niinkuin tunnetaan jotain ruttoa, joka ei ole vielä levinnyt ympäri, vaan piilee jossain kaukana kansan keskellä. Tulevaisuus kuvastui hänelle taivaan kaaren väreissä. Joku viittasi häntä kauas, mutta mikä, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Siellä välähtelivät viettelevät haamut, mutta hän ei voinut eroittaa niitä; kuului sekavia säveliä – milloin kunnian ääni, milloin rakkauden: kaikki tämä saattoi hänet onnesta vapisemaan.
Kotoinen maailma tuli hänelle kohta ahtaaksi. Luonto, äidin hyväilyt, hoitajan ja koko palvelusväen kunnioitus häntä kohtaan, pehmeä vuode, namuset, Wasjkan naukuminen – kaikki nämät hyvyydet, joita niin kalliiksi arvostellaan elämän iltaan kallistuessa, vaihtoi hän iloisesti epävarmaa viehätystä ja salaperäisyyttä täynnä olevaan viettelykseen. Sofian lempikin, tuo vieno ja ruusunpunainen lempi, ei voinut pidättää häntä. Mitä oli tämä lempi hänelle? Hän haaveksi semmoisesta äärettömästä intohimoisesta rakkaudesta, jolla ei löydy rajaa missään ja kasvaa nopein askelin. Hän lempi Sofiaa vähäisellä rakkaudella odottaessaan suurta. Hän haaveksi myös siitä hyödystä, jota hän tuottaisi isänmaalleen. Hän oli ahkera ja oppi paljon kaikkea. Hänen todistuksessansa oli, että hän taitaa tusinan verran kaikenmoisia tieteitä ja puolen tusinan verran vanhoja ja nykyisiä kieliä. Enemmän kaikkea hän haaveksi kirjailijan kunniasta. Hänen runonsa kummastuttivat hänen tovereitaan. Monta polkua aukeni hänen eteensä, toinen tuntui toistaan paremmalta. Hän ei tiennyt mille antautua. Ainoastaan suora tie peittyi häneltä; jos hän olisi sen huomannut, niin kenties ei hän olisikaan matkustanut.
Kuinka hän olisi voinut jäädä? Äiti tahtoi – se oli aivan toinen ja luonnollinen asia. Kaikki tunteet olivat kuolleet hänen sydämmessään, paitsi yksi, – rakkaus poikaansa, ja se kouristi palavasti tätä viimeistä esinettä. Jos poikaa ei olisi ollut, niin mitä hänellä olisi ollut tehtävätä? Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan. Aikoja sitten on todistettu, ettei naisen sydän voi elää rakkaudetta.
Aleksander oli hemmoitettu, mutta ei kuitenkaan perin pohjin pilattu kotielämällä, Luonto oli tehnyt hänet semmoiseksi että äidin rakkaus ja niiden kumartaminen, jotka häntä ympäröitsivät, vaikutti ainoastaan hänen hyviin puoliinsa, kehitti hänessä esimerkiksi ennenaikaisia sydämmen taipumuksia, teki hänet meikein kaikkeen liian luottavaiseksi. Ehkä se sama herätti hänessä itserakkauden; mutta itserakkaus onpi vaan ainoastaan muoto; kaikki riippuu tietysti aineesta, jota siihen valetaan.
Paljon enemmän vahinkoa oli hänellä siitä, ettei hänen äitinsä kaiken rakkautensa ohessa antanut täyttä käsitystä elämästä, eikä valmistanut häntä siihen taisteluun, joka odotti häntä ja odottaa jokaista tulevaisuudessa. Mutta siihen oli tarvis taiteellinen käsi, terävä ymmärrys ja iso varasto kokemusta, jota ei olisi rajoittanut maaelämän ahdas horisontti. Olisi pitänyt rakastaa häntä melkein vähemmin, eikä ajatella häntä joka ainoa minutti, ja poistaa häneltä kaikkinainen huoli ja paha mieli, eikä itkeä hänen sijassaan hänen lapsuutensa aikana, vaan antaa hänen itsensä tuntea rajuilman lähenemistä ja omin voimin vastustaa ja ajatella kohtaloansa – sanalla sanoen antaa tietää, että hän on mies. Mistä Anna Pavlowna olisi kaikkea tätä ymmärtänyt ja etenkin voinut täyttää? Lukija on nähnyt millainen hän on. Ettekö tahtoisi vielä nähdä?
Hän oli unhottanut jo pojan itsekkäisyyden. Aleksander Feodoritsh tapasi hänet uudelleen liina- ja muita vaatteita sälyttämässä. Puuhissaan ja matkaan kokoamisessaan unhotti hän melkein koko surunsa.
Näes, Saschenka, katso nyt tarkasti, mihin minä mitäkin panen, sanoi hän.
– Aivan alhaalla, laukun pohjalla on lakanoita tusina. Katsopas, onko, oikein kirjoitettu?
– On, mamma hyvä!
– Kaikissa on sinun nimesi, näetkös – A. A. Kaikki on Sanjushka tuo kyyhky, tehnyt! Häneltä ei kohtakaan olisi tullut valmista. Mitäs nyt? Niin, tyynyjen päällykset. Yks, kaks, kolme, neljä – oikein tässä on tusina. Tuossa on paitoja – kolme tusinaa – sitä unehtuu oikein katselemaan, se on hollannin kangasta; itse kävin Wasili Wasiljitshin luona tehtaalla; hän valitsi kaikkein paraimpia kolme pakkaa. Tarkasta, armaani, joka kerta, kun saat vaatteet pesijältä; etenkin uudet. Siellä näkee vähän tällaisia paitoja; ehkä vielä vaihtaisivat; niitä on sellaisia hylkiöitä, jotka eivät Jumalaa pelkää. Sukkia on kaksikymmentäkaksi paria. Tiedätkö, mitä olen arvellut? Minä panen rahalompakkosi yhteen sukkaan. Sinä et niitä tarvitse Pietariin saakka, niin, Jumala varjelkoon! Jos tapahtuisi, että hakisivat rahoja, niin siinä tapauksessa eivät löytäisikään. Sinne minä panen myös kirjeet sedällesi: kylläpä hän mahtanee tulla iloiseksi! Onhan tästä jo seitsemäntoista vuotta, kun viimeksi vaihdoimme sanaa keskenämme, se ei ole leikkiä! Tuossa on huivit, tuossa on nenäliinat. Sonjalle jäi vielä puolitusinaa. Älä hävitä, sydänkäpyni, nenäliinoja: ne ovat erinomaista puolibatista, jota Mihejewiltä otin kaksi ja neljännesruplaa tusinalta. No, siinä on kaikki liinavaatteet. Nyt päällysvaatteisin… Missä on Evsei? Miksi hän ei katso Evsei!
Evsei astui laiskasti kamariin.
– Mitä Te tahdotte? kysyi vielä laiskemmasti.
– Mitäkö Te tahdotte? sanoi Adujewa äkäisesti. – Minkätähden et katso kuinka minä sälytän? Siellä, jos matkalla pitäisi mitä ottaa, niin käännät nurin niskoin kaikki. Ei voi vaan erota rakastetustaan – mokomakin aarre! Päivä on pitkä, ehdit vielä! Tällä tavoinko sinä siellä aiot herraa hoitaa? Muistakin! Katso: tässä on nyt hyvä hännystakki – näetkös nyt, mihin sen panen? Saschenka säästä sitä: älä käytä joka päivä, verka maksoi 16 ruplaa kyynärä. Kun menet parempiin kesteihin, niin pane päällesi, mutta älä istu paikalla miten vaan sattuu, niinkuin tätisi, aivan kuin kiusalla, hän ei istu tyhjälle tuolille tahi sohvalle, vaan koettelee aina istua siihen, missä on hattu tai jotain muuta; yhtenä päivänä hän istui hillalautaselle – semmoista häpeää hän tekee. Jos menet taas huonompiin ihmisiin, niin pane tämä hännystakki päällesi. Tässä ovat liivit – yks, kaks, kolme, neljä. Kaksi paria housuja. Oh! Vaatteita riittää kolmeksi vuodeksi. Uh! Kuinka väsyin'! Onkos tuo ihme? Koko aamun olen hyörinyt. Mene, Evsei. Saschenka, puhutaan jostain muusta. Kun vieraat saapuvat, niin sitten ei ole ajattelemistakaan.
Hän istui sohvalle ja pani poikansa istumaan vierellensä.
– No Sascha, sanoi hän oltuansa ääneti vähäisen aikaa: – nyt sinä matkustat vieraasen paikkaan.
– Kuinka