Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich
ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, – vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana – ei kerrassaan mitään.
Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, – tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, – eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, – muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!
– Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. – Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?
Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.
Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.
– Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea uudelle…
– Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen itseään kiireestä kantapäihin.
– Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet? Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja näin, uusi silta!
Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä on pakkanen – pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja, suoja-ilmalla.
Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi sittenkin jotakin.
– Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona
Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.
– Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?
– Jumalan kiitos!
– Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.
Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?
– Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.
– Hän on päättänyt päivänsä!
– Mitä te sanotte! Milloin?
– Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, – minä olin ainoa.
– Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen – siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!
– Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!
– Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna Pavlowna, ristien silmiään. – Säälittää minua Feodoria Petrowna parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?
– Huomenna.
– Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas poikaani saatan matkalle.
– Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu pyhässä raamatussa.
– Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.
– Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa: oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi, mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia. Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. – Jumala antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita. Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan: varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. —
– Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.
Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.
Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.
– Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla, täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. – Laitatteko häntä sotaan, vai mitä? – Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa huuliaan.
– Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi! Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.
– Tämä on kol… kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien: tänään aukasin… pullon… teitä varten.
– Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton Ivanitsh: – ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi oikein löylyttää.
– Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.
– Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras, vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!
– En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä kyyneliä keräytyy.
– Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle