Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich
eteen: rukoile onnessa ja onnettomuudessa, vaan älä tee niinkuin sananlaskussa sanotaan: "jos ei ukkonen jyrise niin talonpoika ei risti silmiään". Muutamat esim. niin kauan kuin on myötäinen tuuli, eivät katsahdakaan kirkkoon, vaan kun onnettomuus kohtaa, – niin silloin menee panemaan ruplan maksavia kynttilöitä Jumalan kuvien eteen, ja jakaa kerjäläisille: se on suuri synti. Koska sattui puheeksi kerjäläisistä, niin älä menetä niille turhaan rahaa, älä anna paljoa kerrassaan. Ei niitä maksa lellitellä, ne eivät vähästä hämmästy. Juovat rahat ja nauravat sinulle seljän takana. Minä tiedän, sinulla on hellä sydän: sinä annat ehkä rinnan kerrassaan. Ei, niin ei tarvitse tehdä; Jumala kyllä auttaa. Rupeatko käymään Herran temppelissä? Aiotko käydä joka sunnuntai aamupuolipäivä-kirkossa? Hän? huokasi! —
Aleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja asuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti kirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä hänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti vihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen vaitiolonsa ja huokasi taaskin.
– No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: – sinä olet nuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran temppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos satut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan. Jumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei makaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä, niin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala armahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi kirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen kyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä, arvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää. Voisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän rukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki: terveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, – kunhan vaan sinä saisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.
Hän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.
– Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien hätäisesti kyyneleitään – minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja… Näetkös tuota nykyistä muistiani… niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia! Keskiviikkoina ja perjantaina – Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta suuressa paastossa – Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri paasto tahi muu aika, – aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä kuin pahaa henkeä.
Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.
– Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. – Jos sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! – vaarallisesti, niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta. Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja… oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti. Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa, se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella – älä ole saita. – Viinalle älä antaudu – oh, se on ihmisen ensimmäinen vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia! Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen…
Rakkaudella katsahti hän poikaansa. – Jo riittää, mammaseni. Minä olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.
– Paikalla, paikalla… vielä yksi sana. Naineita naisia älä himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi – Jumala varjelkoon – en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän. Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit ja sattuisi hyvä tyttö – niin – tässä hän puhui vielä hiljemmin… Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä toisellaisetkin mielellään omistaisivat.
– Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.
– No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta. Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota… Jos, taas…
Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:
Mutta etkö unhota… äitiäsi?
– Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, – käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako, vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala minua rankaisee…
– Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti – miksi sinä huudat, oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa, vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä. Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait – nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. – Ei, Jumala sinua siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.
Hän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. —
– Kumma kun ei yksinään tule? – sanoi hän: – ei Maria Karpovna, ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla Anton Ivanitsh… niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä puhutaan.
Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.
Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa – sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät.