Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich
tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: – etkö näe, että satula on vinossa.
Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.
– Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.
Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.
– Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut
Agrafenalle, jos et, niin – .
Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.
Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.
– No – nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.
Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.
Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna! – syökää päivällistä täällä!
– Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.
Niin voisitte olla yötäkin.
– Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!
– Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala lähetti minullekin surun – saatoin poikaani.
– Sanon, kyllä sanon, en unhota!
– Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. —
Häntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!
Hän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista.
Mutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton
Ivanitsh.
– Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna ainoastaan silloin tällöin.
– Kyllä hänen pitäisi olla jo Neplujevassa, Ei, mitä minä valehtelen? Ei hän vielä ole Neplujevassa, mutta alkaa lähestyä, siellä hän juo teetä, vastasi Anton Ivanitsh.
– Ei, hän ei juo koskaan tähän aikaan. Sillä tavoin matkusti Anna Pavlowna ajatuksissaan hänen kanssaan. Sitten kun, hänen laskunsa mukaan, pojan piti jo olla Pietarissa, niin rukoili hän väliin ja povasi korteilla väliin, tahi puheli pojastaan Maria Karpownan kanssa.
Mutta poika?
Hänet kohtaamme Pietarissa.
II
Piotr Ivanitsh Adujevin, meidän sankarimme sedän, lähetti vanhempi veljensä, Aleksanderin isä samalla tavalla Pietariin kuin tämänkin ja eli hän siellä mihinkään liikkumatta seitsemäntoista vuotta. Hän ei ollut sukulaistensa kanssa kirjeenvaihdossa veljensä kuoleman jälkeen, ja Anna Pavlowna ei tiennyt hänestä mitään siitä saakka, kuin tämä oli myynyt pienenlaisen tilansa, joka ei ollut kaukana hänen kotikylästään.
Pietarissa häntä pidettiin rikkaana miehenä, ehk'ei syyttäkään, ja hän kantoi muutamaa nauhaa hännystakkinsa napinlävessä; asui suurella kadulla, piti hyvän asunnon, kolme palvelijaa ja saman verran hevosia. Hän ei ollut vanha, mutta semmoinen, jota kutsutaan "mies paraassa ijässä" – kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen vaiheilla. Muuten häntä ei miellyttänyt puhua ijästään, ei tyhjästä itserakkaudesta, vaan jostain edeltäpäin harkitusta edusta, niinkuin esim. olisi tahtonut antaa vakuuttaa henkensä korkeampaan hintaan ainakin hänen tavassaan salata oikeata ikäänsä ei ollut turhamaista vaatimusta miellyttää kaunista sukupuolta.
Hän oli pitkä, tasasuhtainen mies, isot, säännölliset piirteet tummissa kasvoissa, tasainen, kaunis käynti ja pidätetyt, mutta miellyttävät tavat. Semmoisia miehiä tavallisesti kutsutaan bel homme'iksi.
Kasvoissa näkyi taito osata itseään hillitä, eikä antaa kasvojen olla sielun peilinä. Hän oli sitä mieltä, ettei semmoinen ollut mukavata hänelle itselleen eikä muillekaan. Ei hänen kasvojaan sentään saattanut sanoa puisiksikaan, ei, ne olivat ainoastaan tyynet. Välistä vaan voi niissä huomata väsymyksen jälkiä – luultavasti rasittavista toimista. Häntä pidettiin toimeliaana ja taitavana ihmisenä. Hän puki itseään huolellisesti, melkein keikarimaisesti, mutta ei liiaksi, ainoastaan aistilla; käytti erinomaisia liinavaatteita, kädet olivat täyteläiset ja valkoiset, kynnet pitkät ja läpikuultavat.
Eräänä aamuna kun hän oli herännyt ja soittanut kelloa, toi palvelija teetä kantaessaan kolme kirjettä ja ilmoitti, että eräs nuori herra oli käynyt, joka sanoi itseään kutsuttavan Aleksander Feodoritsh Adujeviksi, mutta Piotr Ivanitshia kutsui sedäkseen, ja lupasi tulla kahdennellatoista tunnilla.
Piotr Ivanitsh kuunteli tavallisuuden mukaan tämän ilmoituksen rauhallisena teroitti ainoastaan hieman korviansa ja kohoitti kulmakarvoja.
– Hyvä, saat mennä, sanoi hän palvelijalle. Sitten otti hän yhden kirjeen, aikoi auaista sen, mutta pysähtyi ja vaipui ajatuksiin.
– Veljeni poika maanseudulta – sepä odottamatonta! mutisi hän – ja minä kun toivoin että siellä päin minut ovat unhottaneet! Ei siitä väliä, mitäpä hänen kanssaan rupean kursattelemaan! Eriän kyllä hänestä…
Hän soitti taaskin.
– Sano sille herralle, kun hän tulee, että noustuani matkustin paikalla tehtaalle ja palajan vasta kolmen kuukauden päästä.
– Hyvä, vastasi palvelija: – mutta mitä käskette tekemään tuomisilla?
– Millä tuomisilla?
– Eräs mies toi niitä: hän sanoi: rouva lähetti maatuomisia.
– Tuomisia?
– Niin: putinallisen mettä, säkillisen kuivattuja vattuja…
Piotr Ivanitsh kohotti hartioitaan.
– Vielä kaksi pankkoa palttinaa ja hilloa…
– Palttina on varmaankin hyvää…
– Palttina on hyvää ja hillo sokerista.
– Saat mennä, tulen kohta katsomaan.
Hän otti yhden kirjeen, aukasi sen ja tarkasti silmäillen yhtä sivua. Se oli kuin isokirjaiminen slaavilainen aapinen: v kirjaimen sijassa oli kaksi viivaa, joiden poikki oli vedetty ylhäällä ja alhaalla viivoja, mutta k-kirjaimen sijassa yksinkertaisesti kaksi viivaa; kirje oli kirjoitettu ilman kaikkia välimerkkejä.
K. K. Piotr Ivanitsh!
"Oltuanne teidän isä-vainajanne kanssa lyhyemmän ajan tuttava ja ystävä, ja olen teitäkin huvittanut monasti lapsuuteni aikana ja talossa maistelin leipää ja suolaa, siksi uskallan hartaasti ja suosiollisesti toivoa ettette ole unhottaneet ukko-vanhusta, Vasili Tihonitshia, me muistelemme teitä ja vanhempianne hyvällä ja rukoilemme Jumalaa…"
– Mitä loruja? Keltä tämä on – sanoi