Othello. Уильям Шекспир
ottais. Yskän ymmärsin ja kosin.
Hän kohtaloni vuoksi mua lempi,
Ma häntä hänen säälintänsä tähden.
Tuo ainoa on taika mitä käytin.
Täss' ompi hän: todistakoon hän itse.
Minunkin tyttäreni voittais varmaan
Tarina tuo. Brabantio hyvä, parhaaks
Nyt kääntäkäätte mit' on rikottu:
Parempi miekan tyngell' otella
Kuin käsin paljain.
Pyydän, häntä kuulkaa;
Jos puolekskin hän kosineensa myöntää,
Periköön ikisurma mun, jos miestä
Ma vielä soimaan. – Tule tänne, daami;
Täss' oiva seurassa ket' enimmin
Sun kuulla tulee?
Kunnon isääni.
On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.
Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,
Ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo
Elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni
Olette herra, sillä tyttärenne
Min' olen. Mutta täss' on puolisoni.
Sen verran kuuliaisuutta kuin äitin'
Osoitti teille, kun hän teitä katsoi
Paremmaks isää, samaa minun tulee
Osoittaa maurille, mun herralleni.
Jumala kanssanne! – Mun työn' on tehty.
Nyt valtatoimiin, jos niin suvaitsette.
Parempi ottolaps kuin oma siitos! —
Lähemmäks, mauri! Sydämestän' aivan
Täss' annan sulle, minkä sydämestä
Sult' epäisin, jos sull' ei jo sit' oisi. —
Ja sinä, helmi, mitä sinuun tulee,
Iloitsen, ett'ei toist' ole lasta mulla;
Sun pakos mun niin julmaks saattais, että
Sen löisin kahleisiin. – Mun työn' on tehty.
Puhua mun nyt suokaa puolestanne
Ja tehdä tuomio, joka portaan lailla
Nuo lempiväiset suosioonne saattaa.
Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra,
Pahinta kokenutt' ei mikään murra.
Tuhoa mennyttä ken vaikertaa,
Se uuden tuhon niskoillensa saa.
Mit' ei voi kovan onnen kourist' estää,
Parasta pilkaten sen herjat kestää.
Varasta nauramalla varkaan ketät,
Mut joutavia surren itses petät.
Siis Kypron meiltä vieköön turkkilainen,
Sit' ei hän saa, jos nauraa voimme vainen.
Se tuomion hyvin kantaa, jok' ei siitä
Muut' itselleen kuin lohdutusta niitä.
Mut sitä tuomio ja suru painaa,
Ken tuskain hinnaks kärsimystä lainaa.
Kaksmieliset on moiset lausumat,
Sokuriksi ja sapeks kelpaavat.
Mut sanat sanoj' on; en koskaan kuullut,
Ett' ehjäks sydän korvan kautt' on tullut.
Nöyrimmästi pyydän, että nyt käymme valtiotoimiin käsiksi.
Turkkilainen lähestyy suunnattomilla voimilla Kypron saarta. – Te, Othello, tunnette parhaiten paikan varustukset, ja vaikka meillä siellä on maaherrana erittäin kyvykkääksi tunnustettu mies, niin kuitenkin yleinen mieli, tuo tapausten yksinvaltainen haltijatar, pitää teidät paljon luotettavampana. Teidän täytyy siis hyväntahtoisesti hämmentää uuden onnenne kirkkaus ryhtymällä tähän karkeaan ja myrskyiseen toimeen.
Totunnan hirmuvalta, jalot herrat,
On sodan pii- ja teräsvuoteen mulle
Pehmeimmäks höyhenpatjaks tehnyt. Myönnän,
Ett' iloisuuden luontevan ja raittiin
Tuo mulle vastukset, ja valmis olen
Nykyiseen sotaan turkkilaista vastaan.
Kumartain nöyräst' anon senaatilta
Vaan kelpo huolenpidon vaimostani,
Sopivan asunnon ja elintarpeet
Ja moista mukavuutta sekä seuraa,
Kuin hänen säätyyns' sopii.
Isän luona,
Jos suvaitsette.
Ei, sit' en ma tahdo.
En minäkään.
En minäkään. En siellä
Asua tahdo; vaivaks olis hälle
Alati mua nähdä. Armas dogi,
Lempeihin korviin pyyntön' ottakaa
Ujoudelleni avuks tullen suokaa —
Äänenne mulle turvakirjaksi.
No, mitä tahdotten te, Desdemona?
Rakastuin mauriin elääkseni hälle:
Sen kohtaloni tuima äkkimyrsky
Julistakohon julki. Puolisoni
Noill' avuillaan juur' sydämmeni voitti.
Othellon kasvoissa ma sielun näin,
Ja hänen maineelleen ja urhoudelleen
Pyhitin onneni ja sydämeni.
Jos minä, hyvät herrat, rauhan koina
Kodissa oljeksin, kun hän käy sotaan,
Jään lemmen juhlatapoja ma vaille
Ja armaan poissa-olless' aikaa raskast'
Elellä saan. Mun suokaa mennä mukaan.
Ma pyydän, myöntykää! Hän tahtons' saakoon.
En tätä rukoile, sen taivas tietköön,
Himoille kulkkulaen kutkukkeeksi
Tai veren tyydykkeeks, tuon nuorten hurman,
Jok' itsessäni jo on lauhtunut;
Vaan suloiseksi mielinouteeks hälle.
Varjelkoon taivas teitä luulemasta,
Ett' tarkin, suuren työnne laiminlöisin
Siks että hän mua seuraa! Ei, jos lemmen,
Tuon löyhkäsulan, hääreet hekumallaan
Niin