Jenkkejä maailmalla I. Марк Твен
heitä kaikenlaisella kerskauksella Amerikasta ja siitä, mitä ihmeitä se kykenisi tekemään. Eräälle heistä hän sanoi, että jos tänne lähetettäisiin pari meikäläistä tykkivenettä, niin ne läimäyttäisivät koko Gibraltarin Välimereen!
Juuri nyt on meitä puolisen tusinaa lähtenyt yksityiselle itse keksimällemme huviretkelle. Pieni höyrylaiva potkii salmen poikki Afrikan puolelle, Tangerin kunnioitettavan vanhaan maurilaiseen kaupunkiin. Valkoisista matkustajista olemme me enemmistönä. Ei mikään voisi olla ehdottomasti varmempaa kuin että me olemme yritykseemme tyytyväiset. Ei kukaan voisikaan muuta olla rientäessään näiden kimaltelevien vesien poikki ja hengittäessään tämän päiväpaisteisen maan leutoa ilmaa. Huoli on meitä vastaan täällä voimaton. Olemme sen tuomiovallan ulkopuolella.
Ja uhkarohkeasti me ajoimme Malabatin ankaran linnan ohi (se on Marokon keisarin varustuksia) tuntematta hitustakaan pelkoa. Koko linnaväki marssi aseineen esiin ja asettui uhkaavaan asentoon – me vaan emme pelänneet. Koko linnaväki marssi vallilla eteenpäin ja marssi takaisin, täydelleen näkyvissä – mutta kaikesta tästä huolimatta emme silmääkään räpäyttäneet.
Minä luulen, ettemme oikeastaan tiedä, mitä pelko onkaan. Minä tiedustelin Malabatin linnoituksen karnisuunin nimeä ja sanottiin sen olevan Mehemet Ali Ben Sancom. Minä sanoin, ettei olisi hullumpaa hankkia vähän enemmänkin karnisuuneja häntä auttamaan; mutta minulle vastattiin, että ei; hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin pitää paikka hallussaan, ja siihen hän oli pätevä; oli jo kaksi vuotta tehnyt niin. Se oli todistus, jota vastaan en voinut keksiä juuri mitään. Ei ole mitään, joka olisi maineeseen verrattavissa.
Vähän väliä tunkee aina mieleeni eilisiltainen hansikaskauppani Gibraltarissa. Dan ja laivan lääkäri ja minä olimme olleet suurella torilla kuulemassa mainioiden sotilassoittokuntien soitantoa ja katselemassa englantilaista ja espanjalaista naissuloa ja muoteja ja olimme kello 9 aikaan menossa teatteriin, kun vastaamme tuli kenraali, tuomari, kommodööri, eversti ja Yhdysvaltain kommissionari Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa varten, jotka olivat olleet klubitalossa rekisteröimässä arvonimensä ja ruokalistaan aukkoja tekemässä; ja nämä kehoittivat meitä käymään pienessä pukuesine-kaupassa oikeustalon vieressä ostamassa silohansikkaita. Ne olivat perin hienoja, he sanoivat, ja sangen halpoja. Tuntui sangen tyylikkäältä lähteä teatteriin silohansikkaissa, minkä vuoksi otimme neuvon onkeemme. Myymälässä oli sangen soma nuori nainen, joka tarjosi minulle parin sinisiä hansikkaita. Minä en olisi sinisistä huolinut, mutta hän sanoi, että ne minun käsiini sopisivat kovin hyvin. Huomautus koski hellimpiin tunteisiini. Vilkaisin salavihkaa käteeni, ja miten ollakaan, se näyttikin sangen somalta jäseneltä. Koetin hansikasta vasempaan käteeni ja punastuin hiukan. Ilmeisestikin koko oli minulle liian pieni. Mutta sitä suurempi oli mielihyväni, kun hän sanoi:
"Ah, ne ovat juuri parhaan kokoiset!" – mutta tiesinhän minä, ettei siinä ollut perää.
Minä kiskoin uutteraan, mutta se oli masentavaa työtä. Hän sanoi:
"Ah! Näkee, että kyllä te olette tottunut käyttämään silohansikkaita – mutta toiset herrat ovat niin kömpelöitä hansikkaita käteensä pannessaan."
Tuota kohteliaisuutta kaikkein vähimmin osasin odottaa. Mutta sitä kiihkeämmin minä koetin saada vuohennahkaisen vaatekappaleen parhaani mukaan käteeni. Tein uuden yrityksen – hansikas repesi peukalon juuresta keskelle kämmentä – minä koetin salata repeämän. Nainen yhä sanoi kohteliaisuuksia ja minä päätin myös ansaita ne tai kuolla siihen paikkaan:
"Ah, teillä tosiaan on tottumusta!" (Ratkesivat pitkin selkää.) "Ne ovat teille aivan parhaan kokoiset – teillä on sangen pieni käsi – jos ne repeävät, ei teidän tarvitse maksaa niitä." (Repesivät keskeä halki.) "Minä heti huomaan, kuka herra osaa panna silohansikkaat käteensä. Siinä näkyy hienous, jota ei saavuteta muuta kuin pitkällä kokemuksella." (Koko peräpuoli repesi pois, rystäillä saumat ratkesivat auki eikä hansikkaasta jäänyt muuta kuin surkea raunio.)
Olin imartelusta liian hyvilläni näyttääkseni, mitä oli tapahtunut, ja nakatakseni kauppatavaran enkelin käsiin. Olin kiihtynyt, tuskissani, hämilläni, mutta siltä mielissäni; mutta minua suututti, että toiset pojat niin syvällä mielenkiinnolla seurasivat tapausta. Olisivat saaneet mennä vaikka Jerikoon. Minusta tuntui kerrassaan erikoisen ilkeältä reippaasti sanoessani:
"Tämä sopii sangen hyvin – mainiosti. Minun hansikkaitteni todella pitää sopia. Ei, ei, rouvani, ei tarvitse, panen toisen kadulla käteeni. Täällä on hyvin lämmin."
Siellä oli lämmin. Se oli lämpöisin paikka, missä olen milloinkaan ollut. Maksoin laskun ja lähtiessäni puodista lumoavasti kumartaen olin huomaavinani naisen silmissä välähdyksen, joka oli lievästi pilkallinen; ja kun katsoin kadulta taakseni ja hän itsekseen nauroi ja nauroi, mitä lienee nauranut, niin sanoin itselleni murhaavan ivallisesti: "Oo, epäilemättä; sinä tiedät, kuinka silohansikkaita käteen pannaan, eikö totta? – itserakas aasi, jolta vaikka mikä hienohelma imartelullaan vie järjen, kun vain viitsii sen vaivan nähdä!"
Poikain hiljaisuus harmitti minua. Vihdoin Dan sanoi miettiväisenä:
"Toiset herrat eivät osaa panna käteensä silohansikkaita; mutta toiset osaavat."
Ja tohtori sanoi (kuulle, kuten minusta näytti):
"Mutta sen aina paikalla huomaa, kuka herra on tottunut panemaan käteensä silohansikkaita."
Dan, pienen paussin jälkeen, jatkoi yksinpuheluaan:
"Ah, niin; siinä näkyy hienous, joka tulee vain pitkästä, sangen pitkästä tottumuksesta."
"Niin todellakin, minä olen huomannut, että kun mies kiskoo käteensä silohansikasta, ikäänkuin kiskoisi hännästä tuhkatorveen mennyttä kissaa, niin hän ymmärtää, kuinka silohansikkaita pannaan käteen; hänellä on – "
"Pojat, tämä jo riittää tästä asiasta! Te pidätte Itseänne kovin sukkelina, mutta minä olen toista mieltä. Ja jos te hiiskutte tästä mitään laivan vanhoille lörpöille, niin en koskaan anna sitä anteeksi; siinä kaikki."
He jättivät minut rauhaan siksi kertaa. Me noudatimme aina sitä, että jätimme toisemme ajoissa rauhaan, ettei suuttumus päässyt leikkiä turmelemaan. Mutta hekin olivat ostaneet hansikkaita. Tänä aamuna nakkasimme kaikki ostoksemme hiiteen. Ne olivat karkeata, heikkoa lajia, täynnään keltaisia leveitä länttejä, eivät ne kestäneet kädessä eikä niitä kehdannut julkisesti käyttää. Olimme huomaamattamme huvittaneet enkeliä, emmekä osanneet häntä narrata. Hänpä osasi.
Tanger! Heimokunta jänteviä maureja kahlaa ulos mereen kantamaan meidät pienistä veneistä selässään maihin.
VIII LUKU
Tangerin vanha kaupunki – Outoja nähtävyyksiä – Historian kehtoja – Me rikastumme – Kuinka posti Afrikassa ryöstetään – Rikkauden vaara Marokossa.
Tämä on kuninkaallista. Antaa niiden, jotka lähtivät Espanjan kautta, huvitella itseään vaikka kuinka – nämä Marokon keisarin maat pätevät kyllä hyvin meidän pienelle joukollemme. Gibraltarissa olemme toistaiseksi saaneet Espanjasta aivan tarpeeksemme. Tanger on se paikka, jota olemme kaiken aikaa ikävöineet. Olemme muualla tavanneet ulkolaisilta näyttäviä esineitä ja ulkolaisilta näyttäviä ihmisiä, mutta aina sekaantuneina esineihin ja ihmisiin, jotka olivat meille tuttuja, ja niinpä tilanteen uutuus aina menetti osan voimastaan. Kaipasimme jotain kauttaaltaan, vastaansanomattoman ulkomaalaista – ulkomaalaista kiireestä kantapäähän – ulkomaalaista keskipisteestä hamaan kehään – ulkomaalaista sisältä ja päältä ja ylt'ympärinsä – ei mitään missään sen ulkomaalaisuutta miedontamassa – ei mitään muistuttelemassa mitään muuta kansaa tai mitään muuta maata auringon alla. Ja kas! Tangerista olemme sen löytäneet. Täällä ei ole vähintäkään, mitä olisimme milloinkaan nähneet muuta kuin kuvissa – emmekä koskaan ole uskoneet kuvia. Nyt meidän täytyy. Kuvat tavallisesti näyttivät liioitteluilta – ne näyttivät liian kummilta ja haaveellisilta ollakseen todellisuutta.