Eversti Ansamaa. Ervast Pekka
sitä enemmän kasvaa kauhuni sotaa kohtaan sinänsä, sota on minusta väärä, se on rikos Jumalaa, luontoa ja ihmiskuntaa vastaan. Sen tähden ei mielestäni sodassa voi kukaan olla oikeassa – kaikki ovat väärässä. No, ethän sinäkään ihaile sodan hirmutöitä, mutta kuitenkin pidät suotavana ja historiallisesti välttämättömänä, että nyt taistellaan… Mutta eihän minun tästä pitänyt puhua.
– Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa väliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, – en todella tiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän on suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman näkökannan… Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna rakennustyössä…
– Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan tärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin "pienuuteeni" tulee, enhän ole enää lapsi, vaikka olenkin sinun "pikku tyttäresi"…
– Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt… Vaan sinun piti sanoa jotakin?
– Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä mielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara… Sinä olet niin … kuinka sanoisin … sinä et rakasta venäläisiä…
– Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen. All right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä siihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä Etelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä on samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua. Sodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta heti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi taantumuspolitiikkaansa – ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, – silloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan… Kyllähän sinä tämän tiedät… Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit sisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan noita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan…
– Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan luonnollisia… Mutta ne voivat mennä liian pitkälle … ja minusta menevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia kohtaan… Olemmehan sentään Venäjän alamaisia… Mutta kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista, heidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan, alttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään…
Eversti Ansamaa hymyili isällisesti.
– Siitä, lapseni, hän sanoi, – luulen, että puhutaan sangen monessa
Suomen kodissa.
– Olkoon, kyllä senkin ymmärrän… Mutta kun nyt esim. tänään juhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta, joka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole joka tapauksessa varovainen isä – älä puhu liian jyrkästi…
– Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?
– Niin, eihän se olekaan mitään rikollista, korkeintaan varomatonta…
Mutta jos … jos…
– Mutta jos? toisti isä kysyvästi ja äänen painolla, kun tyttäreltä lause jäi kesken ja hän näytti olevan suuren sisällisen tuskan vallassa.
– Oi isä, rakas isä, huudahti Linda äkkiä ja syöksyi polvilleen isänsä eteen, – jos eivät vain ajatukset ja sanat johda tekoihin!
Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä isän syliin.
Eversti Ansamaan silmissä välähti jotakin, mutta hän ei näyttänyt kovinkaan hämmästyneeltä. Hän asetti piippunsa rauhallisesti pöydälle ja laski kätensä tyttärensä pään päälle.
– Well, hän sanoi ja hänen äänessään oli paljon hellyyttä, – siinäkös se olikin salaisuutesi… No eihän se niin pieni ollutkaan. Sinä siis epäilet isääsi … kuinka sanoisin? … maankavalluksesta?
Äänen soinnussa oli mielentyyneyttä, hellyyttä, leikillisyyttä. Sekö se vaikutti taikavoiman tavalla? Lindan nyyhkytys taukosi, hän nosti päänsä ja katsoi isäänsä hämmästyneenä, yllätettynä, sanattomana.
– Maankavalluksesta, toisti hänen isänsä, viivähtäen sanan joka tavulla, – maankavalluksesta…
Hänen suunsa vetäytyi salaperäiseen hymyyn, mutta hän kohtasi avomielisen hilpeästi Lindan katseen jatkaessaan:
– Rakas tyttäreni, on asioita, joista on paras vaieta. On asioita, joista en ole sinulle puhunut … itsesi tähden … asioita, joista en nytkään tahdo sinulle puhua. Mutta kahdesta seikasta tahdon sinulle huomauttaa … istuhan taas tuolille ja ole aivan rauhallinen… Ensiksikin, että meidän Suomemme on siksi poikkeuksellisessa asemassa, että eräitä tekoja, jotka suvereenisissa valtioissa olisivat ehdottomasti rikollisia, ei meillä voida nimittää maankavalluksen nimellä: venäläisen hallituksen kannalta kyllä, mutta ei oman isänmaamme. Ne saattavat siis, semmoiset teot, olla siveellisesti täysin oikeutettuja… Tämä ylimalkaisena teoreettisena huomautuksena… Toiseksi tahdon painostaa – ja paina todella tämä mieleesi, Linda – sitä, että minua ei uhkaa mikään vaara valtiolliselta enemmän kuin muultakaan taholta: eversti Ansamaalle ei kukaan kuolevainen mitään mahda.
Linda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi itsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä oli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan turhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä ei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä … ja kun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin … mutta entä äidin varotus?
– Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.
– Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä pidän silmäni auki…
– Koetan rauhoittua… Mutta entä ne nuoret miehet…?
– Mitkä nuoret miehet?
– Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten taas poistuvat … usein yöllä…
– Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, – silmät joka puolella! Ne ovat tietysti – nuo nuoret miehesi – salaliittolaisia, jotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.
Nyt Lindankin täytyi hymyillä.
– Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, – ehkä olen ollut turhan levoton. Mutta ymmärräthän sinä…
– Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun – tee se palvelus isällesi – niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani. Hämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.
2
Linda oli sytyttänyt komean sähkökruunun ja vetänyt paksut tummanvihreät verhot akkunain eteen. Isän avara ja ilmava huone näytti aina niin kodikkaalta tässä valaistuksessa. Lattia oli kokonaan tummanvihreän verkamaton peittämä, seinät missä niitä näkyi kirjahyllyjen ja taulujen lomissa – samoin kuin matala tyylikäs kaakeliuuni olivat harmaanvihreät, ja mahonkiset huonekalut – lukuun ottamatta "juttutuvan" nahkatuoleja – olivat vihreällä kankaalla päällystetyt. Koko huone oli kuin pehmeän vihreä näky, joka lepuutti silmiä ja teki mielen rauhaisaksi. Miten lapsellisen antautuvasti ja luottaen hän rakastitikaan isäänsä! Äsken hän oli ollut melkein suunniltaan levottomuudesta, nyt isän itsetietoinen tyyneys oli palauttanut rauhan hänen sieluunsa. Eihän Jumalakaan voinut suvaita, että hänen hyvää, jalomielistä isäänsä mikään vaara kohtaisi kylmien ymmärtämättömien ihmisten puolelta.
Hän aikoi juuri sanoa jotakin isälleen, poistuakseen sitten omalle