Eversti Ansamaa. Ervast Pekka
ja ihmetellen pysähtyi kuuntelemaan.
Ohjelmakseen oli Linda tällä kertaa valinnut erään Händelin konsertin. Hän tunsi itsensä ristiriitaiseksi ja epäharmoniseksi tämänpäiväisten kokemusten ja kohtausten johdosta ja kykenemättömäksi improvisoimaan. Hän valitsi tahdintarkan ja säännönmukaisen Händelin, toivoen että mestarin vakavaan, klassilliseen muotoon upotettu tunnehartaus vaikuttaisi rauhoittavasti hänen omaan mielialaansa.
Hänen rinnallaan penkillä istui tohtori Grahn nuottilehtiä kääntämässä. Kunnanlääkäri tohtori Grahn oli kaukaista sukua Linda Ansamaan äidille ja asui – naimaton kun oli – Ansamaan kartanossa. Hän oli talon vanha ystävä, ja pitäjällä pidettiin suorastaan päätettynä asiana, että hänestä tulisi vävy taloon. "Kaunis pariskunta", ajatteli nytkin moni, silmäillessään Lindan hienoja ilmeikkäitä piirteitä ja tohtorin uskollisennäköisiä kasvoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä ihastusta ja hartautta. Soittaessa nousi heikko puna Lindan poskille, hänen silmänsä hohtivat, hänen paksu vaalea tukkansa aivan kuin loisti. Mies hänen rinnallaan oli taas tummuudessaan tytön täydellinen vastakohta: mustat hiukset, tuuhea musta parta ja tumma ihonpinta tekivät hänet kuumaverisen etelämaalaisen näköiseksi, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että viidennäljättä korvilla oleva tohtori oli käytökseltään melkein lapsellisen ujo ja tyly.
Sävelten voima sai Lindan unohtamaan huolensa, ja konsertin adagio-jaksoa soittaessaan hän tuli ajatelleeksi, että Händelin sävellys oli ehkä vaikeatajuinen ja raskas useimmille kuulijoille, niin tottuneet kuin he muuten olivatkin pianomusiikkiin. Hän jätti sentähden adagion loputtua konsertin kesken ja rupesi soittamaan omia fantasioitaan, joutuen ennen pitkää vanhoihin tuttuihin kansanlauluihin, joiden hän aina tiesi vaikuttavan kuulijakuntaan.
Mitään äänekkäitä kiitoksia ei kuulunut soiton tauottua. Linda istui kotvan aikaa liikahtamatta, kädet helmassa, silmät maahan luotuina. Vieraat odottivat hiljaa. Sitten Linda äkkiä nousi ja lähti kahvia tiedustelemaan, hymyillen ujosti yleisölleen, joka kiitti häntä iloisilla katseilla ja päännyökkäyksillä.
Tarjoilu tapahtui viereisessä huoneessa, johon pariovet avattiin. Sieltä jokainen kävi hakemassa itselleen kahvia leipää tai suklaata, johon muutamat nuoret olivat erikoisesti mieltyneet. Kuului iloista puhetta, naurun kikatusta, kuppien kilinää.
– Saisipa tuo tohtorimme jo kosiakin tytärtäsi, sanoi vanha kirkkoherra leikillisesti eversti Ansamaalle joka lyöttäytyi arvokkaan vieraansa seuraan. – Kyllä näkee, mihin päin sydän häntä vetää… Mutta ehkäpä lienevät kaupat jo tehdytkin?
– Ei minun tietääkseni, vastasi eversti samaan äänilajiin. – Ei taida veljelle vielä tulla vaivaa vihkimisestä.
– No, iloinen vaivahan se olisi, perin iloinen…
– Muuten olisi minustakin hyvä, että tohtori koettaisi onneansa, sillä voipahan toisia kosijoita ilmaantua, jotka vaan sekoittavat nuoren tytön mieltä.
– Sitä en pelkää, vakuutti rovasti lämpimästi. – Linda on kyllä herkkä, erityisen, omituisen herkkä mutta horjumaton, jos hän on saanut mitä päähänsä. Tunnenhan rippilapseni.
– Luuleeko veli siis, että hän on saanut päähänsä mennä tohtorille?
– No niin pitkälle en sentään uskalla mennä, naurahti hyväntahtoinen kirkkoherra. Nuoret tytöt eivät siinä suhteessa tunne itseään, ennen kuin jokin sattuma heille totuuden paljastaa.
Ensimmäinen kuppi oli tuskin juotu, kun vanha kunnianarvoisa kirkkoherra korotti äänensä ja pyysi hetkeksi huomiota. Melu taukosi heti ja läsnäolijat kääntyivät uteliaina rovastin puoleen.
Kirkkoherra ojensi suoraksi, heitti silmäyksen yli seurakunnan, kääntyi talon isännän puoleen, jonka kanssa hän vastikään oli vaihtanut pari sanaa, ja aloitti vakavalla äänellään:
– Arvoisa veli, eversti Ansamaa! Ollen vanhin läsnä olevain ystäväin joukosta, olen saanut toimekseni kaikkien puolesta lausua sinulle sydämellisimmät ja kunnioittavimmat onnentoivotuksemme tänä päivänä, jolloin täytät viisikymmentäviisi vuotta. Kymmenen vuotta olet nyt iloksemme asunut keskuudessamme, kymmenen pitkää vuotta, jos ajattelemme, kuinka rikkaita ja täysinäisiä nämä vuodet ovat olleet, kymmenen lyhyttä vuotta, jos ajattelemme, kuinka nopeasti aika on kulunut. Sinun iässäsi, veli Ansamaa, kymmenen vuotta ei merkitse paljon – kymmenen vuoden kokemusta, tietysti, ja kymmenen vuoden työtä, – mutta katso tytärtäsi. Teidän tänne saapuessanne oli hän iloinen ja vallaton tytön typykkä, pitkä palmikko selässä, nyt on hän nuori nainen, isänsä oikea käsi suuressa taloudessa. Kymmenen vuotta merkitsee siis paljonkin, ja meille ne ovat merkinneet paljon. Me olemme näiden vuosien kuluessa oppineet sinua rakastamaan ja kunnioittamaan. Vilpitön on sen tähden toivomuksemme, että sinä vielä saisit viettää useitakin kymmeniä vuosia meidän keskuudessamme. Kannathan sinä vuotesi niin kuin nuorukainen, joten inhimillisesti katsoen ikää voi sinulle riittää vielä paljon. Sitä suokoon Jumala meidän kaikkien onneksemme!
Kirkkoherran äänessä värisi todellinen liikutus ja monen silmissä kiilsi kyynel. Eversti istui näköjään rauhallisena, mutta oli luonut katseensa maahan.
– Arvoisa veli, jatkoi rovasti puhettaan, – suo minun tunnustaa, että sinä olet harvinainen ihminen. Olen vanha mies ja olen paljon maailmaa nähnyt, mutta en ole koskaan tavannut ihmistä, jonka koko elämä herättäisi sydämessäni samaa ihastusta kuin sinun. Niin, älä luule, että sinua imartelen. Ei mikään minua tällä hetkellä niin surettaisi kuin semmoinen luulo sinussa. En sinua tahdo imarrella, mutta en liioin saata olla sanomatta, mitä sydämessäni liikkuu. Olin vanha mies jo silloin, kun sinä muutit tänne Suomeen. Sydämeni oli kokenut, että me ihmiset olemme kaikki syntisiä ja itsekkäitä ja ettei meillä ollut pelastusta muualla kuin Jumalan armossa Kristuksessa. Sydämeni oli näivettynyt, kuten niin monen vanhan ihmisen sydän on. Huomasin, että Jumalan armokin kykeni verrattain vähäisen ihmissielun ynseydelle ja kovuudelle. Ja kuitenkin minunkin sydämeni oli kerran palanut uskoa ihmiseen ja etsinyt sitä ihmistä, jossa ei Jumalan kuva ollut pirstaleiksi lyöty. Niin, rakkaat ystävät, moittikaa sielunpaimentanne siitä, että hän tuolla tavalla rikkoi nuoruudessaan Jumalan tahtoa vastaan, kun ei heti tyytynyt näkemään Jumalan kuvaa vain Kristuksessa. Mutta muistakaa myös Paavalin sanoneen, että ihmisen tulee kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen… No niin, rakas veli Ansamaa, kymmenen vuotta sitten tulit sinä, ja meidän tiemme tapasivat toisensa, ja vanha kuihtunut sydämeni sai heti alusta kuin uutta elinvoimaa. En tahtonut ensin uskoa silmiäni, en korviani. Sinä ryhdyit paikalla toimimaan tavalla, joka poikkesi kaikesta, mihin olimme tottuneet. Sinä asetuit kohta koko paikkakunnan isäksi ja holhoojaksi. Kohta otit selvää pitäjäläisten sekä aineellisista että henkisistä oloista. Kohta rupesit kaikkea parantamaan ja kohottamaan, tiesit keinoja, millä varallisuus ja hyvinvointi lisääntyisi, katsoit samalla, ettei kasvatusta ja sivistystä laiminlyöty. Suo anteeksi, veli, että alussa kysyin itseltäni: mitä tämä on? onko tämä uudenaikaisinta farisealaisuutta? Olithan sinä rikas, ja olinhan minä nähnyt, mimmoisia rikkaat yleensä ovat. Mutta kauan en niin ajatellut. Minun täytyi tunnustaa, kun katselin tekojasi, kun kuuntelin sanojasi, että hyvyytesi, jaloutesi, ihmisrakkautesi ei ollut teeskenneltyä. Se oli sinua itseäsi. Sinä olit itse semmoinen rikas ihminen – rikas sekä aineellisesti että henkisesti, – että toisen täytyi sinua rakastaa. Ken koskaan kääntyi oveltasi apua saamatta? Ken on tässä pitäjässä enää nälkää nähnyt, ken sairastanut apua saamatta? Ken lapsista ja nuorista on koulukasvatusta vailla? Ken meistä ikäihmisistä on vailla onnen ja ilon hetkiä siitä saakka, kun sinä avasit vieraanvaraiset ovesi? Siunausta sinä toit tullessasi tähän paikkakuntaan, rakas veli Ansamaa… Sinä olet ylpeä, minä tiedän sen – se onkin ainoa heikkoutesi. Jumala paratkoon, ja sinä ehkä ajattelet, että sanani ovat vanhan ukon lörpötyksiä… No niin, anna vanhan ukon kerran lörpötellä. Sama mikä liikkuu hänen sydämessään, liikkuu meidän kaikkien sydämissä, sillä sinä olet ne kaikki voittanut. Ja nyt meillä on vielä sinulle pyyntö, ja uskomme, ettet sitä iloa meiltä kiellä. Oikeastaanhan me tahtoisimme tuottaa sinulle jotain iloa, mutta mitä muuta me osaamme sinulle