Eversti Ansamaa. Ervast Pekka
ja hänen vanhat kasvonsa katsoivat hellän ystävällisesti eversti Ansamaahan. Aivan kuin yhdestä suusta kuului nyt joka taholta innokkaita huudahduksia: "suostukaa siihen!", "se on pyyntömme!" "rovasti on tulkinnut tunteemme!" ja kaikki ikään kuin imivät katseillaan eversti Ansamaata. Linda istui syrjässä ja hänen silmistään tippuivat suuret kyyneleet.
Hän, jonka osaksi oli tullut niin vilpitön ja valtava rakkaudentunnustus, nousi kalpeana, mutta hymyilevänä.
– Ystävät, hän sanoi ja ainoastaan pieni epävarmuus äänessä osotti, että hän oli liikutettu ja että hänen täytyi käyttää voimaa hillitäkseen itseään, – ystävät, kuinka voisin muuta kuin suostua pyyntöönne! Tuottaahan se minulle suurinta iloa ja kunniaa! Odottamatonta iloa!
Voimakas ja jatkuva kättentaputus tervehti tätä lupausta. Eversti
Ansamaa jatkoi:
– Meitä suomalaisia moititaan juroiksi ja kylmiksi. Mutta voisiko kukaan kutsua kylmiksi niitä sanoja, jotka meidän kaikkien isällinen ystävämme ja opettajamme tänä iltana on lausunut? Ne ovat ymmärtääkseni olleet ennen kuulumattomia sydämellisyydessään ja lämmössään. Ja ne lausuttiin teidän kaikkien puolesta minulle. Tulkoot ne merkityiksi elämän kirjaan teidän kaikkien hyväksenne! Rakkaudestanne olen kiitollinen, rakkautenne otan vastaan – juuri sen tähden, etten tiedä sitä ansainneeni. Eikö rakkaus aina ole lahja, suurin, ihmeellisin lahjoista? Te puhutte minun teoistani. Mutta mihin olisin kyennyt ilman teidän luottamustanne ja rakkauttanne? Yhdessä me olemme tehneet, mitä tehty on. Elämän herra on antanut minun huostaani aineellisia rikkauksia. Suuri olisi syntini, ellen koettaisi niitä käyttää oikeudenmukaisesti!..
Taas kuului innokasta käsienpauketta, ja eversti Ansamaa astui rovastin luo, puristaen kiitollisena hänen kättään. Vieraat nousivat, monet tulivat puristamaan everstin ja rovastin käsiä, ja iloisesti keskustellen käytiin hakemaan toista kahvikuppia.
Sillä välin kokoontui joukko nuoria flyygelin ympärille, ja yhtäkkiä kajautti nuorisoseuran sekakuoro raikkaita laulun säveliä ilmoille. Ne täyttivät suuren salin mahtavilla aalloillaan ja nostivat huippuunsa ne riemun ja kiitollisuuden tunteet, mitkä vallitsivat läsnäolijain sydämissä.
4
Tohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä näköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein koko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin nojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa. Hän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan kädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen sanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä seuraavaan tapaan:
– Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa, jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen. Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota – kuinkapa se voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa, mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa. Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan vastaan…
Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa, viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä arvostella.
Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.