Eversti Ansamaa. Ervast Pekka
Jätän siis teidät kahden kesken ja palaan kymmenkunnan minuutin kuluttua.
Luoden rohkaisevan katseen tyttäreensä hän poistui huoneesta.
– No herra Hormio, sanoi Linda, – nyt korvani ovat auki. Teillä on kymmenen minuuttia, kuten kuulitte.
Nimismies veti sauhun sikaristaan. Hän oli kuin toinen mies, istui tuolilla huolettomasti, selkäkenossa, toinen jalka heitettynä toisen yli. Hän puhui voitonvarmana, ikään kuin tappiota olisi ollut mahdoton ajatella.
– Neiti Linda. Teidän äskeinen jyrkkä vastauksenne oli hieman malttamaton, mutta anteeksi annettava, koska ette tiedä, mistä on kysymys. Jos minä siihen tyytyisin, joutuisin hirvittävän vaikeaan asemaan ja mikä pahempi – saattaisin teidät vielä vaikeampaan. Tämä olisi minulle ylen raskasta, sillä toivottavasti ymmärrätte, että rakastan teitä. Kun siis pyydän teitä vaimokseni, en sitä tee ainoastaan omaa onneani silmälläpitäen, vaan vielä enemmän teidän onnenne mielessäni…
– Ehkä siirrymme asiaan, herra nimismies, keskeytti Linda kylmästi. – Mitkä tunteenne minua kohtaan lienevätkin, tiedätte jo, etten voi niihin vastata.
– Kuten haluatte, arvoisa neiti. Se minun vain täytyy toistaa, että syvästi tulette katumaan, jos pysytte kiellossanne.
– En ymmärrä teitä.
– Ette tietenkään, ylpeä neitiseni, sillä te luulette, että minä olen itserakas narri, joka lähden kosimaan, ennen kuin olen yrittänytkään voittaa kaunottareni suosiota… Te erehdytte. En ole narri enkä tietääkseni itserakkaampi kuin muutkaan miehet, jotka jonkun verran ovat elämässä menestyneet… Niin, niin, neitiseni, ei pidä halveksia miestä, sen tähden että hän omalla työllään ja ansiollaan on elämässään kohonnut köyhän työmiehen pojasta toimeen tulevaksi valtion virkamieheksi… Mutta se sikseen. Te tietysti palatte levottomuudesta kuulla, miksi teille olisi niin vaarallista – huomatkaa: vaarallista – kieltäytyä vastaanottamasta tarjoustani… En tahdo kehua itseäni, mutta arvoisa ja rakas neiti, teidän kohtalonne on todella tällä hetkellä oikeassa kädessäni, joka pitelee tätä sikaria…
Lindan oli vallannut sanomaton kauhu. Hänen pahimmat aavistuksensa näkyivät sittenkin toteutuvan, mutta kuta pitemmälle hänen inhottava ja julman petoeläimen tapainen kosijansa puhui, sitä enemmän hän tunsi kylmenevänsä ja jäykistyvänsä. Nyt en saa näyttää, en pelokkaalta enkä hätääntyneeltä, hän ajatteli – tässä on jokin kauhea juoni käynnissä ja minun täytyy osoittaa mahdollisimman koskematonta rauhallisuutta ja huolettomuutta. Hän vaikeni siis ja kuunteli.
– Niin nähkääs, ihminen voi joutua monenlaisiin tilanteihin, jatkoi nimismies puhettaan, – ja uskokaa minua, nykyinen tilanteeni ei ole helppo… Ettekö usko sanojani, kun vakuutan teille, että jollette suostu tulemaan vaimokseni, te saatatte minut asemaan, joka toivottomuudessaan pakottaa minut syöksemään teidät turmioon?
– En pienimmässäkään määrässä ymmärrä sanojanne.
– Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään luottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että…
– Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä, – pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa? Emmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä umpimähkään teihin luottaisin?
– Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole ystäviä … mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän tahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien, tarjoan teille käteni – ja te lykkäätte luotanne vilpittömän avuntarjoukseni…
– Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta tahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa puheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?
– Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?
Näin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.
– Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.
– No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin nähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla ei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia. Olin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä turvallisuuttanne…
– Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän isäni kodissa – missä nuorella naisella on parempi turva?
– Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa, mutta teille avonaisessa kodissani.
– En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan talossa?
– Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.
– Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea…
Onko teillä muuta lisättävää?
– Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen, rikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin viittaustanne … ette ole surua koskaan tuntenut… Mutta jos äkkiä suru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne…
– Mitä tarkoitatte?
– Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata teitä ensikädessä… Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi esimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne…
Tuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta.
Hän kalpeni ja sulki silmänsä.
– Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen liikkeitä katseellaan. – Koskee se yhtä kipeästi.
Nyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.
– Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, – te olette tiikeri julmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani heikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka oikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi vaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi näkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän puoleltanne – juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain salaperäisestä – ehkä poliittisesta – syystä vaarallinen. Ja nyt te tulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle kauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa… Te olette todella hirveä!.. Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan, te varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä pyytäisi pienintäkään palkkaa… Nyt on menettelytapanne semmoinen, etten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin…
Linda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat.
Nimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.
– Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua yhtään, te tuomitsette minua harkitsematta… Minä tulen tänne parhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte minua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan…
Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa huoneeseensa.
– Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan nimismiestä, – tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on teeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain kaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta, jonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.
– Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin toista, vuoroin toista, – teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu. Kuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni?