Cymbeline. Уильям Шекспир
koitan moisiin, joita hirttää
Ei kannata – en ihmisiin – : sen tehon
Näin huomaten, voin toisin ainein sitä
Taas vaimentaa ja näin sen vaikutuksen
Ja laadun selvittää.
CORNELIUS.
Oi, armo hyvä,
Kokeista moisista vain sydän paatuu,
Ja vielä inhoksi ja turmioksi
On moinen näky.
KUNINGATAR.
Ole huoletta! —
(Pisanio tulee.)
(Syrjään.) Imarteleva konna tuossa; häneen
Sit' ensin koitan. Herraansa hän puoltaa
Ja poikaani hän vihaa. – No, Pisanio! —
Täll' erää tohtori on työstään vapaa;
Te saatte mennä.
CORNELIUS (syrjään).
Epäiltävä olet,
Mut vikaa et voi tehdä.
KUNINGATAR (Pisaniolle).
Kuule, sinä!
CORNELIUS (syrjään).
En kärsi häntä. Saaneensa nyt luulee
Ihmeellisen ja hivuttavan myrkyn.
Ma hänet tunnen; moista hornan juomaa
Niin häijylle en anna. Minkä sai hän,
Se hetkeks tunnon turruttaa ja huumaa.
Sit' ensin varmaan koittaa kissaan, koiraan,
Ja sitten ylemmäksi; mut ei vaaraa
Sen tuottamassa valekuolemassa;
Ajaksi elo turteutuu, mut sitten
Vain vilkkaampana herää. Väärä luulo
Häll' on sen tehosta; ja minä olen
Mies rehellisin, näin kun petän häntä.
KUNINGATAR.
Sua kutsun, tohtori, kun tarvitsen.
CORNELIUS.
Nöyrimmät jäähyväiset, kuningatar!
(Menee.)
KUNINGATAR.
Yhäkö itkee? Pian ehkä tyyntyy
Ja järjelle suo sijan, missä tyhmyys
Nyt vallitsee, – vai mitä? Toimi sinä.
Tuo sana, että poikaani hän lempii,
Niin hetikohta olet yhtä suuri
Kuin herrasi, niin, suurempikin; sillä
Sen onni makaa turtana ja nimi
On kuolemallaan; palata ei voi hän,
Ei jäädä sinne, missä on; jos paikkaa
Hän muuttaa, kurjuuden vain vaihtaa toiseen,
Ja joka päivä eilispäivän työn
Hävittää hältä. Mitä hyvää varrot,
Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen,
Jot' ei voi uusia ia joll' ei myöskään
Tukea ystävistä?
(Kuningatar pudottaa pullon; Pisanio ottaa sen maasta.)
Arvaa, mitä
Nyt maasta otit. Pidä vaivastasi.
Tuo laitokseni kuninkaan on hengen
Viidesti pelastanut. Parast' on se
Sydämmen vahvistusta. Ota, ota!
Se alkumyönti vain on lisäarmoon,
Jot' aion sulle. Emännälles kerro,
Kuink' asiat nyt on, – mut omastakaa.
Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä
On emäntäsi; poikani pait sitä,
Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin
Sua korottamaan, miksi itse mielit;
Ja minä etupäässä, minä, joka
Sua tähän kehoitin, min' olen paljon
Sinulle velkaa. Kutsu naiseni.
Sanani muista. —
(Pisanio menee.)
Viekas, jäykkä mies
Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa
Ja puolisota penää pysymään
Valassaan kiinni. – Jos hän tuota maistaa,
Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen
Rakastajansa välimiestä vaille,
Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse
Saa sitä maistaa. —
(Pisanio palajaa hovinaisten kanssa.)
Vai niin; – hyvä, hyvä!
Esikot, orvokit ja säynäänkukat
Kamariin viekää. – Hyvästi, Pisanio!
Sanani muista.
(Kuningatar ja hovinaiset menevät.)
PISANIO.
Kylläpä sen teenkin!
Mut ennen herraani kuin pettää hannon,
Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.
(Menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen huone hovilinnassa.
(Imogen tulee.)
IMOGEN.
Isä julmuri ja äitipuoli viekas,
Aviovaimon kosijana hupsu,
Ja ylkä maanpaossa! – Oi, se ylkä!
Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset
Nuo solvaukset! Miks ei mua vieneet,
Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan kurjaa
Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät
Nuo alhaiset, joill' on vain kainot toiveet,
Mut elo metinen! – Ken tulee? Hyi!
(Pisanio ja Jachimo tulevat.)
PISANIO.
Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä,
Tuo kirjeen herraltanne.
JACHIMO.
Kalpenette?
Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin;
Lähettää hellät terveisensä.
(Antaa hänelle kirjeen.)
IMOGEN.
Kiitos,
Ja herttaisesti tervetullut, herra!
JACHIMO