Cymbeline. Уильям Шекспир
väistyn taistellen kuin parttilainen,
Tai suoraa päätä pakenen.
IMOGEN (lukee). "Hän on miesten paraita, ja hyvyydestään olen hänelle loppumattomassa kiitollisuuden velassa. Kohtele häntä sen mukaan, miten suureksi katsot luottamustani, – Leonatus."
Sen verran luen ääneen?
Mut lopustakin olen kiitollinen,
Sisintä sydäntä se lämmittää. —
Te olette niin tervetullut, herra,
Kuin sanoin saatan lausua, ja työssä
Sen näyttää tahdon.
JACHIMO.
Kiitos, jalo rouva! —
Haa! Onko miehet hupsut? Luonto heille
Silmätkö antoi nähdä taivaan laen
Ja maan ja meren rikkaudet kaikki,
Selittää tulipallot taivahalla
Ja rannan määrättömät sorajyvät,
Ja somaa emme rumast' erottaisi
Näin oiva laseilla?
IMOGEN.
Mik' ihmetyttää?
JACHIMO.
Ei silmän syytä: kahden moisen väliss'
Apinakin se toista irmastaisi
Ja toista liehisi; ei järjen liioin:
Tuon kauneuden tajuu hupsu siinä
Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta,
Noin kirkkaan puhtauden kanssa rinnan,
Ajaisi himon tyhjääns' okselle,
Eik' yllyttäisi nälkää.
IMOGEN.
Mik' on teidän?
JACHIMO.
Yltäinen tahto tuo, – tuo kyllytetty,
Mut kylläymätön himo – aami täysi,
Mut vuotava, – se, lampaan nieltyänsä,
Sen rapaa vielä isoo.
IMOGEN.
Mikä vaivaa?
Voitteko hyvin?
JACHIMO.
Kiitos, rouva; hyvin.
(Pisaniolle.) Teit', ystävä, ma pyydän: tuonne ulos
Jäi palvelijani, häntä etsikää,
Hän outo on ja ujo.
PISANIO.
Menoss' olin
Juur' häntä tervehyttämään.
(Menee.)
IMOGEN.
Mun ylkän'.
Hyvinkö voi hän yhä?
JACHIMO.
Hyvin, rouva.
IMOGEN.
Ja iloisella mielin? Eikö totta?
JACHIMO.
Iloinen varsin; toist' ei muukalaista
Niin hullun hauskaa; irstas brittiläinen
Nimenä hällä onkin.
IMOGEN.
Täällä oli
Hän surunvoipa, usein ilman syytä.
JACHIMO.
En suruisena häntä koskaan nähnyt.
Häll' yli toverina ranskalainen,
Yleä herra, jolla nähtävästi
On kotimaassa helttu; niinkuin pätsi
Hän huokailee, ja hauska brittiläinen,
Ylkänne, nauruun nikahtuu ja huutaa:
"Haleta olen, nähdessäni miehen, —
Mi tietää kokeistaan ja kuulemistaan,
Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, —
Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän
Orjuuden paulaa."
IMOGEN.
Minun miehenikö?
JACHIMO.
Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä!
Hupia kuulla, kuinka ranskalaista
Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas,
Monikin moitittava.
IMOGEN.
Hän ei toki.
JACHIMO.
Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin
Sais taivaan lahjasta; se häneen nähden
On paljon; teihin nähden – jolle annan
Ylimmän arvon – tuota ihmettelen,
Ihanpa säälin.
IMOGEN.
Mitä säälitte?
JACHIMO.
Kaht' olentoa sydämmestäni.
IMOGEN.
Minäkö toinen? Minuun katselette.
Mit' inhaa minussa on säälittävää?
JACHIMO.
Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta
Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.
IMOGEN.
Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:
Minua miksi säälitte?
JACHIMO.
Siksi että
Muut nauttii teidän – olin sanoa —
Mut kosto taivaan on, ei minun tule
Puhua siitä.
IMOGEN.
Tietävän te näytte
Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —
Kosk' usein pahempaa on pahan pelko
Kuin varmuus siitä, sillä varma joko
On auttamaton taikka voi sit' auttaa,
Jos ajoissa sen tietää – mikä samass'
Ajaa ja suistaa teitä?
JACHIMO.
Nuo