Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
asti vedessä; rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi."
De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään, ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.
Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän, onnen ja rakkauden aatoksia.
"Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä puoleensa."
"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän harkittaviksenne", sanoi de Guiche.
"Mitä ne koskevat?"
"Taisteluamme."
"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä."
"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?"
"Mitä tarkoitatte tavallisilla?"
"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin Follivent-paran Saint-Denisissä."
"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa. Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli kädessä."
"Se on totta."
"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo."
"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla."
"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon uudestaan kolmatta varten – sen pitäisi riittää."
"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?"
"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?"
"Ei."
"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?"
"Rochin-lehdon? Hyvin."
"Tunnetteko sen?"
"Täydellisesti."
"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?"
"Kyllä."
"Ratsastakaamme sinne."
"Olkoon menneeksi."
"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen, kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän kelpaa otella kaikessa rauhassa."
"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt sitten lienemmekin perillä?"
"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina rajoina on metsän kehä maisemaesteineen."
"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista."
"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, – jos tahdotte jotakin toisin, niin sanokaa vain."
"Kuuntelen ehdotustanne."
"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin."
"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia."
"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan."
"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee."
"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä, vaan lopettavat ottelun lähekkäin."
"Suostun siihen."
"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?"
"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon."
"Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?"
"Se on sovittu; minä vannon sen."
De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.
"Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille, että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten."
De Guiche taivutti päätänsä.
"Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena, "kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu? Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta kuolemaa, jotta jutut loppuvat."
"Siihen teillä on oikeus."
"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, – ymmärrättehän?"
De Guiche värähti.
"Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi."
"Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi tilassa."
De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä kohden.
"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän.
"Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?"
"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan varjonsa kauas aholle.
Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.
Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa